En elänyt vielä 70-luvulla, jos ensimmäisen
vuoden aikaista ryömintää ja kuolaamista ei lasketa, joten
minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia niiden väitteiden todenperäisyydestä,
joiden mukaan silloin lähes kaikille oli työpaikka ja näitä
työpaikkoja oli ylikansoitettu niin, ettei mikään ollut
yhdestä ihmisestä kiinni. Nykykielelle käännettynä
se tarkoittaa hirvittävää rahanmenoa yhtiölle tai
valtiolle; sellaista voisi kutsua myös suojatyöpaikkojen luvatuksi
maaksi. Tuloksellisuuteen keskittymisen sijaan oli(si) aikaa keskittyä
myös johonkin olennaiseen, rauhassa. Ja samalla pysyä leivän
syrjässä kiinni. Tämän asian ympärillä on
ollut kriittistä keskustelua ja siitä on kirjoitettu kirjojakin,
mutta en ole vielä omakohtaisesti päässyt kokemaan suojatyöpaikan
tuomaa turvallisuuden tunnetta. Haaveilen maailmasta, jossa töitä
tehdään kuusi tuntia päivässä, jotta sieltä
ehtii vielä mökille kalastamaan. Ja jotta ehtii rauhassa viettää
aikaa lähimmäistensä seurassa. En tarkoita, etteikö
asioita pitäisi tehdä mahdollisimman hyvin. Tarkoitan nimenomaan
sitä. Ennen siivooja istui samassa kahvipöydässä johtajan kanssa, kiinteänä osana firman henkilökuntaa. Hän kuului taloon, häntä arvostettiin, hänellä oli turvattu toimeentulo vuosiksi eteenpäin. Nyt siivousfirmat myyvät palveluita muihin firmoihin, käytännössä alan töitä joutuvat tekemään yhteiskunnan laitapuolen kulkijat. Työt tehdään miten sattuu, pesuaineita käytetään miten sattuu, ei osata eikä muutenkaan kiinnosta, sillä palkka maksetaan pestävien paikkojen mukaan eikä tuntitaksana. Kaikki tehdään siis mahdollisimman nopeasti ja huonosti. Kaupan kalatiskillä työskenteli ennen asiansa osaava ja toimenkuvansa pienet yksityiskohdat tunteva, kaikesta hyvää huolta pitävä ammattilainen, joka kuului kaupan henkilökuntaan. Nyt erilliset firmat myyvät ”kalatiski” -palveluitaan kauppaketjuille, henkilökunta vaihtuu koko ajan, kukaan ei tunne ketään ja raha on totta kai tärkeintä. Tärkeintä on image, mielikuva joka ostajalla on tuotteesta.Yhä harvempi kasvavasta polvesta enää ymmärtää kalan tms. laadun päälle, mutta kaikki tietenkin haluavat luottaa kauppiaaseen joka hymyilee kauniisti. Lääketeollisuuden tulostavoittelut ja lääketehtaiden pelailut ovat jo tulleet yleisesti tunnetuiksi. Vanhentuneet tabletit voidaan ”kierrättää” kehitysmaille mahdollisimman kalliilla hinnalla, uudet vielä testaamattomat myrkyt voidaan tarkastuttaa Intiassa ja Afrikassa aivan rauhassa. Samoin esimerkiksi Japanissa ihmiset pidetään rauhallisina kaikenmaailman särky- ja unilääkkeillä, joita määrätään ja ostetaan kestävän kehityksen mallien mukaisesti. Suomestakaan ei kohta enää löydy yhtään normaalia 20-30 -vuotiasta ihmistä, joka ei syö masennus- ja ahdistuspillereitä pääravinnokseen. Kaikki tulee takaisin, vaikka ei luulisi. Jos (elämän)laatu ja ihmisen etu eivät olekaan etusijalla vaan image siitä, että näin on, ja tosiasiassa etusijalla on oma ja yhtiön tekemä ”voitto”, kyllä se työ jotain kautta aina palautuu tekijälleen. Sitä voi jokainen miettiä millä tavoin. Olen vuosikausia yrittänyt saada selkoa tämän hullunmyllyn toimintaperiaatteista ja syy-seuraus -suhteista. Johtopäätökseni on, ettei vika ole ihmisessä eikä ihmisissä. Se on siinä mitä tapahtuu ihmisten välillä, eli kulttuurissa. On lohdullista, että ainoastaan ”suuri länsimainen tarina” itsekkäiden geeniensä ja yksioikoisen rationalisminsa puitteissa väittää yksilön tavoittelevan aina omaa etuaan, sosiaalisuuden perustana ollen kaikkien sota kaikkia vastaan. Valtaosa maailman kulttuureista antaa suuremman painoarvon yhteisöllisyydelle, joka aina pitää huolta myös yksilön eduista. Tämä ei ole mikään uusi johtopäätös. Kovin harva on toistaiseksi tehnyt asialle mitään. Kuitenkin, kulttuurit muuttuvat koko ajan ja tämä 20 vuotta vallitsevana tendenssinä ollut ikuinen markkinatalouskone on jo muuttunut irvikuvaksi itsestään, kliseeksi, josta siis puhutaan kriittisesti vaikkei konkreettisia muutoksia ole ilmassa näkynytkään. Mutta koneet lopulta hajoavat, jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Toivottavasti ihmiset tajuavat sen ennen kuin kaurismäkeläiset maailmanlopun profetiat käyvät toteen. Tilalle ei tarvita sosialismia eikä isänmaan tai äidinkielen myymistä millekään liitolle tai unionille, vaan ainoastaan se suojatyöpaikkojen tuoma yleinen turvallisuuden tunne ja se, että myydään mahdollisimman tuoretta kalaa. TYÖN SUOJASTA En tarkoita etteikö asioita pitäisi tehdä mahdollisimman hyvin. Minua huolestuttaa erään yhteiskunnallisen tendenssin ylikiihtyminen, joka näkyy ja kuuluu kaikkialla. En kuitenkaan halua kritisoida tai syyllistää tästä ketään. Seuraavaksi esitän miten perusammattien arkipäivässä nämä muutokset saattavat näkyä. Eilinen toimii esikuvallisena ja nykypäivä edustaa varoitusta. Sillä ei ole mitään väliä ovatko esimerkkini todellisia vai fiktiivisiä, oleellista on tietyn ajattelutavan mahdolliset seuraukset. Ennen siivooja istui samassa kahvipöydässä johtajan kanssa, kiinteänä osana firman henkilökuntaa. Hän kuului taloon, häntä arvostettiin, hänellä oli turvattu toimeentulo vuosiksi eteenpäin. Nyt siivousfirmat myyvät palveluita muihin firmoihin. Käytännössä on mahdotonta valvoa, sujuuko kaikki niin kuin pitää. Ehkä työt tehdään miten sattuu, pesuaineita käytetään väärin tai ei ollenkaan, ei osata eikä muutenkaan kiinnosta, sillä palkka maksetaan pestävien paikkojen mukaan eikä tuntitaksana. Ehkä kaikki tehdään mahdollisimman nopeasti ja huonosti. Ennen kalatiskillä työskenteli asiansa osaava ammattilainen, joka kuului kaupan henkilökuntaan. Nyt erilliset firmat myyvät palveluitaan kauppaketjuille, henkilökunta vaihtuu koko ajan, kukaan ei tunne ketään ja millään ei ole mitään väliä. Asiakkaalle täytyy pystyä vakuuttelemaan kalan tai salaatin olevan tuoretta, vaikka se todellisuudessa olisi jo pilaantuneen rajoilla. Tärkeintä on image, mielikuva joka ostajalla on tuotteesta.Yhä harvempi kasvavasta polvesta enää ymmärtää kalan tms laadun päälle, mutta kaikki tietenkin haluavat luottaa kauppiaaseen joka hymyilee kauniisti. Vaikka sama irvinaama möisikin pilaantuneen valmisruoka-annoksen mummolle, siis sellaisen jota ei itse enää voisi mistään hinnasta syödä. Eihän sitä nyt kukaan omaa vatsaansa halua kipeäksi tehdä. Kaikki tulee takaisin, vaikka ei luulisi. Jos (elämän)laatu ja ihmisen etu eivät olekaan tärkeimpiä vaan image siitä että näin on, ja tosiasiassa etusijalla on oma ja yhtiön tekemä ”voitto”, kyllä se työ jotain kautta aina palautuu tekijälleen. Sitä voi jokainen miettiä millä tavoin. Lääketeollisuuden tulostavoittelut ja lääketehtaiden pelailut ovat jo tulleet yleisesti tunnetuiksi. Ihmiset pidetään tyytyväisinä kaikenmaailman ilopillereillä, joita määrätään ja ostetaan kestävän kehityksen mallien mukaisesti. Suomesta ei kohta enää löydy yhtään normaalia 20-30 –vuotiasta, joka ei syö masennus- ja ahdistuslääkkeitä pääravinnokseen. Olen vuosikausia yrittänyt saada selkoa tämän hullunmyllyn toimintaperiaatteista ja syy-seuraus –suhteista. Johtopäätökseni on, ettei vika ole ihmisissä. Se on siinä mitä tapahtuu ihmisten välillä, eli kulttuurissa. On lohdullista, että vain ”suuri länsimainen tarina” yksioikoisen rationalisminsa puitteissa väittää yksilön tavoittelevan aina omaa etuaan, sosiaalisuuden perustana ollen kaikkien sota kaikkia vastaan. Valtaosa maailman kulttuureista antaa suuremman painoarvon yhteisöllisyydelle, joka pitää huolta myös yksilön eduista. Ikuinen markkinatalouskone on jo muuttunut irvikuvaksi itsestään, kliseeksi, josta siis puhutaan kriittisesti vaikkei muutoksia ole ilmassa näkynytkään. Mutta koneet lopulta hajoavat. Tilalle ei tarvita sosialismia eikä isänmaan tai äidinkielen myymistä millekään liitolle tai unionille, vaan ainoastaan se suojatyöpaikkojen tuoma yleinen turvallisuuden tunne. Ja että myydään mahdollisimman tuoretta kalaa.
Ensimmäinen Kymen Sanomiin kirjoittamani kolumni julkaistiin maaliskuun alussa. Itse olin tuolloin Saksassa, tavoittamattomissa. Olin viimeistellyt tekstini ja lähettänyt sen toimitukselle jo kuukautta ennen. Se oli loppuun asti hiottu, jokainen sana oli punnittu tarkkaan, jokainen turha toisto ja virheilmaisu oli kitketty pois. En suoraan hyökännyt siinä ketään enkä mitään vastaan, en ollut vihainen tai töykeä. Halusin tehdä ihmisiin hyvän vaikutuksen, myös lukion aikaiseen äidinkielen opettajaani. En (omasta mielestäni) ollut enää se hevonpaskaa jauhava lapsellinen kusipää, jollaisena minut on opittu tuntemaan. No, toimitus meilasi hädissään minulle päivää ennen kolumnin julkaisua. Missä se oikein viipyy? Olin tuolloin Heidelbergin kirjakaupoissa etsimässä Hölderlinin Pindaros-käännöksiä ja Wolframin Parzivalin alkuperäistä versiota. Luotettava Google Mail oli ilmoittanut jo 7. helmikuuta ”Työn Suojasta” -viestini menneen turvallisesti perille, joten en ollut sen jälkeen ajatellut koko asiaa (tai ajattelin, että se ei ole minun asiani enää). Aluksi olin raivoissani kun kuulin, että kolumnistin paikkaa tammikuussa hakiessani provokatiivisella asenteella kieli poskessa ja muna kädessä kirjoitettu näytekolumni / raakaversio olikin julkaistu, kun ei muitakaan tekstejä ollut ilmaantunut. Sitten aloin saada viestejä puhelimeeni. Kiitos, hyvä oli juttu jne. Sukulaiset varmaankin taas säälivät epäonnista tuhlaajapoikaansa, joka toilailee maailmalla. Paras viesti tuli valehtelematta kymmeniä kertoja seuraavan viikon ajan, kunnes pääsin takaisin Suomeen: ”Sua siteerattiin tän päivän Ilta-Sanomissa! T. Jarno”. Koneet hajoilevat, operaattorit sekoilevat (onneksi Stuttgartin peltilintu ei kuitenkaan pudonnut, siitä lämmin kiitos Finnairille; vika löytyi jo ennen nousua ja koko lento peruttiin). Toisen kolumnin aiheen piti olla ”Sanojen Voimasta”. Siinä piti käsitellä okkultismia ja saatananpalvontaa. Olen kahlannut vuosikymmenen aikana läpi teoriaa ja käytäntöä, sekä subjektiivisena että objektiivisena ilmiönä (sekä sisältä että ulkoa päin) aihepiiriä lähestyen. Olen kulkenut monenlaisia polkuja vasemmalle ja oikealle. Olen tehnyt ristiretken kristilliseen symboliikkaan, yrittänyt saada siitä irti viimeisiä merkityksen rippeitä, huolimatta ympäröivästä nihilismistä ja välinpitämättömyydestä. Päädyin ajatukseen, ettei kenenkään uskoa saa halveksua, ettei kenenkään varpaille saa astua, ettei mysteerin tai mystiikan huntua saa repiä toisilta pois, ettei omaa näkemystään saa pakkosyöttää kenellekään. Suvaitsevaisuus ja pasifismi ovat tämän aidosti hengellisen lain tärkeimmät lähtökohdat. Se ei ole välttämättä ristiriidassa kristityn tai muslimin maailmankuvan kanssa (olkoon miten fundamentalisti ja kiihkouskovainen tahansa, kunhan siis kunnoittaa toisten näkemyksiä eikä vaadi kääntymään), se on eetokseltaan samaa kuin vaikkapa King Diamondin LaVeylainen satanismi. Jälkimmäinen edustaa juuri yllä mainitsemiani suvaitsevaisuuden periaatteita; ketään ei saa pakottaa mihinkään eikä kenenkään henkeä saa uhata millään tavoin. Kaikki elämä on pyhää. Ristiriidat alkavat siitä hetkestä lähtien, kun sanotaan: sinä olet väärässä, minä olen oikeassa, sinä teet kuten minä sanon, tai muuten..... (huolimatta näennäisestä suvaitsevaisuudestaan kirkko usein tekee juuri näin, valitettavasti). Kristillinen kirkko voi vielä selvitä hengissä, mikäli se ymmärtää jäädä lampaan asemaan ja kasvattaa myötätuntoaan ylemmyydentuntonsa sijasta. Minä en tunnustaudu kristityksi sen enempää kuin satanistiksikaan, vaikka olenkin kärjistetysti sitä mieltä, että edellisellä on sanoja ja jälkimmäisellä voimaa, tänä päivänä. Ja se on melkoinen paradoksi, johon ei ole ratkaisua. Eikä muuten tarvitsekaan olla. Wolframin Parzival kertoo tarinan ihmisestä, joka antaa sielustaan yhtä suuren osan taivaalle ja helvetille. Siis se alkuperäinen versio kertoo, ei se kristillisten painovirhepaholaisten raiskaama moderni käännös. No, päätin vaihtaa aihetta kun Omnium Gatherumin kitaristi Markus totesi minulle, ettei sellaisen kolumnin jälkeen enää tarjoiltaisi hänen äitinsä kahvipöydässä ylimääräisiä keksejä. Tai oikeastaan vaihdoin aiheen vasta sen jälkeen kun oma äitini tunnusti pelkäävänsä poliittisen uransa puolesta, jos poika kirjoittaa jotain niin hävytöntä. Mitä juuri äsken sanoinkaan siitä voimasta?
Toisilleen perustavalla tavalla vastakkaisilta vaikuttavat näkemykset saattavat joskus todellisuudessa olla lähisukulaisia, tietämättään. Ottamatta kantaa laajamittaisten yhteiskunnallisten liikehdintöjen lähtökohtiin ja lopputuloksiin viime vuosisadalla, niiden teoreettisissa perusteissa oli loputon määrä yhteen nivoutuvia teemoja, vaikkei niistä kuule hirveästi puhuttavan. Yksi tällainen esimerkki on nk. juutalainen messianismi, jonka edustajista mainittakoon Erich Fromm ja Walter Benjamin, ja sen suhde erääseen monista hakaristilipun alla kulkeneista ajatusvirtauksista. Richard Wagnerin 1800-luvun lopulla esiin loihtimat myyttisrunolliset visiot Vapahtajan vertauskuvallisesta ja ainakin musiikissa myös konkreettisesta voimasta eivät olleet kovin kaukana Benjaminin ja Frommin teorioista, eivät ainakaan niin kaukana kuin on yleisesti haluttu ajatella. Miten antisemitistinen, arjalainen paatos pääsi niin pahasti maailmaa polttamaan, se on asia erikseen. Mutta hyvin samankaltainen ”rakkauteen” ja ihmisen sisäisten potentiaalien vapaaseen kehittämiseen pohjautuva ajatus oli johtotähtenä Wagnerilla ja näillä juutalaisesta mystiikasta ammentaneilla filosofeilla. Erojen kieltäminen on lapsellista, mutta yhteneväisyyksien myöntämisestä luopuminen aiheuttaa enemmän tuhoa. Tänä päivänä ”vierasta ainesta” hyljeksivä pakkomielleyhtymä elää ja voi hyvin, toisenlaisessa muodossa. Wagneria ei saa kuunnella, jopa Sibelius on kiellettyä amerikkalaisissa ja osin myös saksalaisissa taidepiireissä (Lahden Sibeliustalon johtaja Antti Vihinen on esittänyt painavan kannanottonsa kansallissäveltäjän myyttisen auran hajottamisesta, koska maailmalla suhtaudutaan epäilevästi sellaiseen nykypäivänä). Täytyy tietoisesti tehdä kaikkensa unohtaakseen säveltäjien tuotannosta esiin murtautuva myyttinen maailma. Se täytyy nollata, selittää pois, kieltää, tuhota. Miksi? Ei myytin ymmärtämiseen vaadita kansallissosialismin tms myyttisiä piirteitä omaksuneen yhteiskunnallisen hulluuden hyväksymistä, vaikka monet varteenotettavat kriittiset ajattelijat ovat niin uskotelleetkin (ja varoittaneet seurauksista). ........KOTOISAN KESKELLÄ Ratkaisemattomia ristiriitoja ja vastakkainasetteluja voidaan yrittää lähestyä yhteisten nimittäjien kautta. Kaksisataa vuotta sitten elänyt runoilija Friedrich Hölderlin on tällä hetkellä muotia suomalaisessa taiteentutkimuksessa. Natsit palvoivat häntä 1900-luvun alkupuolella. Juutalaiselle Benjaminille Hölderlinin koottujen teosten tipahtaminen postiluukusta oli erään kevään merkityksellisin tapahtuma. Hänen runoistaan on tehty häpeilemättömän post-moderneja ja sosialistisia tulkintoja siinä missä aidon myyttisiä ja konservatiivisen isänmaallisiakin. Miten sellainen voi olla mahdollista? Runous on olemassa siksi, että se antaa meille mahdollisuuden hakea sovitusta ristiriitoihin, jotka alati uhkaavat repiä ihmistä kappaleiksi. Siinä ei ole enää kyse mistään tyhjänpäiväisistä sanaleikeistä, vaan maailmaa pyörittävistä voimista, joita kutsutaan esiin (ainakin kuvitelmissamme). Venäjällä runoilijoita on aina nimitetty ”ajatusten valtiaiksi” tästä syystä. Eräs viehättävä vanha nainen, joka pitää kirjakauppaa Hölderlinin kotikaupungissa Tübingenissä, kertoi minulle oman totuutensa runoilijan hulluuteen johtaneesta tiestä. Ihmisten pikkusieluisuus ja ahdasmielisyys, sekä arvostettujen mestareiden (erityisesti Goethen) kateus käänsivät luovan mielen positiivisen ”hulluuden” itseään vastaan. Hölderlin vietti elämänsä viimeiset vuosikymmenet ahtaassa tornissa asuen, pianoa soitellen ja yksinkertaisia säkeitä kirjoitellen, tämän maailman menosta aikalailla tietämättömänä ja irtisanoutuneena. Kirjakaupan pitäjä vakuutteli minulle, että pikkukaupungin rakastettava idylli kätkee sisäänsä hirvittävän määrän kaunaa ja katkeruutta kaikkea normeista poikkeavaa kohtaan. Kuuluisa luterilainen ahdasmielisyys teki selvää jälkeä vastoin yhteisön odotuksia runoilijaksi ryhtyneestä pappisseminaarilaisesta. Surullista, mutta samalla toivoa herättävää. Jos maailma osaa suhtautua omiin outolintuihinsa rakastavasti, eikä aina naulitse ristille kaikkea mikä näyttää vieraalta, ehkä profeetat pääsevät joskus elinaikanaankin omalle maalleen asumaan.
Miten pitäisi määritellä sukupolvi joka tuli kuuluisan X-sukupolven jälkeen, ennen kuin kaikki se mitä nykyään kutsutaan nuorisoksi sai alkunsa? Miellän tuon ajan ensisijaisesti Music Television –sukupolveksi, vaikkei kyseinen amerikkalainen musiikkikanava nyt mikään oikea kulttuurivaikuttaja ollut, ainakaan maalaisjärjen mukaan olisi pitänyt olla. Ja tuskin se kiinnosti muita niin paljon kuin itseäni; se sai minut äärimmäisen raivon partaalle joka ikinen kerta kun sitä katsoin, siksi sitä täytyikin katsoa uudestaan ja uudestaan. Syytä vain itseäsi. Music Television on ollut ensisijaisesti symbolinen merkitykseltään, siihen kiteytyy paljon sellaista jota tulvi keskellemme vähän sieltä sun täältä. Suoraan ruudulta saatu konkreettinen esikuva ennen sisältä käsin kohoavaa mielikuvaa, pakkosyötetty valheellisuus ennen itse koettua totuutta – kuva valehtelee aina, jos ei joku ole sitä vielä ehtinyt sisäistämään. Tämä kaikki on täysin viatonta, kunnes se alkaa liuottaa todellisuuden rajoja. Ja siihenhän se meni: pakollinen näyttämisen ja kilpailemisen halu koko elämänasenteen vammauttavana sairautena, jota ei voida diagnosoida koska se ei varsinaisesti näy missään. Terveydentilaansa voi itse kukin arvioida miettimällä, tuntuuko luissa ja ytimissä asti 1) itsevarma oleminen keskellä kannustavaa ympäristöä, 2) oman tahdon etsiminen ilman toisten varpaille astumista, ja 3) tarve kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat eikä sellaisina kuin heidät haluaisi nähdä olevan? Music Television on kuin lévi-straussilainen pienoismalli eräästä huonoksi vitsiksi muuttuneesta arvomaailmasta, joka jäi päälle kun mitään muutakaan sieltä ei tullut. Suomella meni huonosti ja nuoriso kärsi mukana. Niin minulle on sanottu. Itse en huomannut koko lamaa, minulla mitään merkkivaatteita ole koskaan ollut. Eikä minulle ostettu edes mopoa vaikka muilla oli sellainen. En usko, että rahalla saa. Uskon, että hevosella pääsee. Mutta ihmisten pahoinvointi tarttui kyllä sitten minuunkin. Ehkä olisi pitänyt heittää ne mopot hevon v*****n eikä ryntäillä katuhaukkana ilman päätä ja häntää. Olisiko yksinäisiltä metsäpoluilta löytynyt onnellisempi nuoruus? Aivan varmasti. En ollenkaan usko puberteetti-ikään, se on länsimaisen kulttuurin hulluimpia keksintöjä. Teini-ikää ei ole yleismaailmallisesti olemassa. Se on vanhan Euroopan kuolema, joka kolkuttaa ovella. Yhteistä kolmelle yllä mainitulle sukupolvelle (eli X, Music Television ja se nykyään ”nuorisona” tunnettu) on suhtautuminen valtavirtojen politiikkaan. Se ei kiinnosta ketään. Tai siihen on otettava kantaa, mutta enemmän tai vähemmän kielteisesti ja halveksuvaan sävyyn. Tosin, viime aikoina on vihdoin alkanut jotain tapahtumaan silläkin saralla, joten koputetaan puuta. Se olisikin äärettömän hyvä asia. Kolmatta vuosikymmentä eteenpäin kivirekeä vetävät ennen niin nuoret ja päättäväiset, nyt jo jälkilöylyissä sisuaan mittailevat Suomen Valtion linjanvetäjät tarvitsevat seuraajia. Joku siellä ottaa kohta ohjat käsiinsä joka tapauksessa, kun vanha kaatuu. En vähättele ns. vaihtoehtokulttuurien merkitystä politiikan saralla. Olen itse hengessä mukana, monessakin mielessä. Mutta todelliset vaikutukset tapahtuvat pääosin suurilla areenoilla ja suurten puolueiden aloitteesta. Niin paljon kuin haluaisinkin nähdä Vihreiden lyövän itsensä läpi kaikilla rintamilla, sitä tuskin tapahtuu (niin kauan kun puolue hajoaa omiin käsiinsä ja on salaa suunnattu kaupunkilaisnuorisolle, joka ei ole mistään kotoisin). Provokaation aika on myös ohi. Ensimmäinen kysymys taitaa olla, onko tarpeeksi tahdonvoimaa pakollisimpiin muutoksiin. Ai mihin? Ei minulla ole lupaa alkaa niitä tässä luettelemaan. Mutta huolehtikaa nyt ensin herran tähden ne vanhukset ja sairaat ja vammaiset ennenkuin aloitatte minkään uuden rakentamista (sulkekaa vaikka ne akvaariot ja museot jos ei määrärahat muuten riitä). En uhkaile, mutta perästä yleensä kuuluu. Miten sitä on niin vaikea tajuta? Halusimme tai emme, hyvin moneen ’puhtaaseen’ asiaan pesiytyy ’likaista’ valtapolitiikkaa ja hyvin moni asia tapahtuu joka tapauksessa poliittisen toiminnan kentällä, vaikkei olemukseltaan siihen liittyisikään. Tämä koskee lähes kaikkea inhimillistä toimintaa. Toivon ja rukoilen, että päättäjien asemassa olevat tuntisivat luissa ja ytimissä asti sen mitä eivät silmillään aina voi nähdä.
Radiossa, televisiossa, kaduilla ja lehtien sivuilla näkyvät mainokset ovat olemukseltaan liittyneet kulttuurimme keskeisimpien viestintäkanavien joukkoon hiljalleen sadan vuoden kuluessa, mutta korvaamattomia niistä on tullut vasta jokin aika sitten. Ilman mainoksia emme ole tietoisia asioista jotka meitä ympäröivät ja jotka ovat välttämättömiä hyvinvoinnillemme. Ilman niitä emme tiedä mitä on meneillään (englanniksi what's going on; sen selvittäminen kertoo jotain oleellista yhteisön arvomaailmasta). Olen oppinut sen verran, etten enää vihaa jokaista vastaan kävelevää mainostaulua. Olen myös kasvanut näkemään ja pitämään arvossa teknologisen kehityksen eri puolia. Mutta en vieläkään ymmärrä, miksi pitäisi olla tuliterä auto ja viimeistä huutoa oleva käsipuhelin. Ei mahdu järkeni rajoihin miksi rahaa tuhlataan hirvittäviä määriä uusien merkkien ja mallien pakolliseen suunnitteluun. Vielä vähemmin tajuan miksi ne tehdään aina tehotuotantoa varten, jolloin niiden viimeinenkin markkina-arvosta yli jäävä osuus häviää - tuotteen ainutlaatuisuus tekisi siitä jotain muuta kuin tuotteen. Se olisi lähempänä taidetta käyttöesineenäkin. Ettore Bugatti takaisin! Mainosten sisällöllinen painoarvo on rajattu jo edeltä käsin sen ohjenuoran mukaan, jonka varassa täällä eletään. Tuotesuunnittelijat ja liukuhihnatehtailijat pitävät talouden siistissä kunnossa, ja sitä en aio edes yrittää ymmärtää. Miten siihen on tultu? En haluaisi pilata toisten onnea, mutta koko touhussa ei taida olla mitään järkeä. No, kaikenlaisia tuotteitahan tarvitaan käytännön elämässä. Jos yhteiskunta toimii, nämä tuotteet saadaan jaettua tavalla tai toisella, oli 'kaupankäynnin' pohjana mikä filosofia tahansa (seteleistä ei kuitenkaan ole niin pitkä matka oravannahkoihin kuin miltä päällisin puolin näyttää, uskokaa pois). On totta, että rahatalous ja pakkomainonta ovat jo valloittaneet maailman. On myös totta, ettei muualla aiemmin tarvittu koko käsitettä "talous". Ajatelkaa sitä jos uskallatte. Ei tarvita taloutta mihinkään? Se olikin huijausta? Radiossa kuulutettujen mainosten sävy on muuttunut häpeilemättömän ja viattoman typerästä häpeällisen vialliseksi ilveilyksi, jossa hiilihangon päällä istuvat irvileuat markkinoivat monenkirjavia merkkituotteita kaiken kansan korvien iloksi. Tämäkään ei ole niiden ihmisten vika, jotka lainaavat äänensä mainosten demoneille. Sillä niin kauan kuin radioaallot kehtaavat saastuttaa äänimaisemaa mainonnan nimissä, ei mitään muuta vaihtoehtoa ole kuin kasvava nihilismi ja merkityksettömyyden tuntu - joka puetaan "vitsin" muotoon. En usko, että monikaan herkempi yksilö voi välttyä tätä huomaamasta (jos vain kuuntelee vähän tarkemmin). Tiedostan mahdollisuuden, ettei useimmille sanomani merkitse mitään. Siksi voin surutta mennä pidemmälle ja todeta heti perään: on olemassa suora yhteys mainonnan ala-arvoisuuden ja ihmisten yleisen pahoinvoinnin välillä. Molempien kaiku vastaa samalla tavalla. Mainos on yksinkertaisesti tyhjä sisältä. Elokuvassa La Grande Bouffe (Suuri Pamaus) auton rattiin jäätyvä Marcello Mastroianni kiteyttää roolihahmonsa kautta jotain oleellista erään kulttuurin henkisestä tilanteesta. Vaikka filmi kuvattiin jo vuosikymmeniä sitten, parempaa ja osuvampaa kritiikkiä saa hakea. Siinä neljä yhteiskunnallisesti arvostetussa asemassa olevaa herrasmiestä sulkeutuvat Pariisilaiseen kartanoon syömään ja ilottelemaan itsensä hengiltä. "Jos et syö, et kuole" on heidän mottonsa. Lopulta vessan viemäri räjähtääkin silmille ja viikatemies alkaa niittää satoa. Kaikki hukkuu paskaan. Jos elokuvien ym viestintäkanavien kautta ei voi muuttaa maailmaa, vaan sanottu ja esitetty lakkaa olemasta The End -tekstin kohdalla, niistä on tullut osa mainonnan värikästä maailmaa. Ainoa lause, joka oikeasti tarvitsee osata, on "Osta, tai kuolet". Minä elän kokonaan toisenlaisessa maailmassa, jossa mainonta on periaatteessa kielletty lailla.
Lähi-idän kulttuurit ovat pohjimmiltaan heimoyhteiskuntia, joiden tapa katsoa asioita poikkeaa länsimaisen demokratian ideaaleista. Myös Israelin valtio on rakennettu heimoyhteiskunnan päälle. Juutalaiset ovat eläneet maanpaossa ja siirtolaisuudessa maailmanhistorian kirjoissa jo tarpeeksi monta lukua, ettei tähän havaintoon tarvita antropologista analyysia. Tosin sellaisiakin on tehty, jo vuosikymmeniä sitten (vaikka maailman kohtalosta päättäviä tahoja ne eivät tunnu hirveästi kiinnostavan). Irakin miehityksen kulta-aikoina kolme vuotta sitten Yhdysvaltojen ja näennäisesti myös irakilaisten toivo paremmasta ja ”demokraattisesta” Irakista ilman hirmuvaltaa oli korkeimmillaan. Niihin aikoihin jolloin Saddam Hussein lyötiin, eräs haastattelemani amerikkalainen professori totesi asioiden olevan pahasti pielessä. Hän sanoi Israelin näyttelevän yhtä päärooleista meneillään olevassa tragediassa. Kysyin professorilta tarkennusta; kuinka huonosti asiat ovat? Todella huonosti, kuului painotettu vastaus. Länsimainen demokratia nykymuodossaan suurvaltojen politiikassa on tyranniaa valepuvussa. Amerikassa valtaa pitävä eliitti ei kuuntele akatemian eikä (ajattelevan) kansan ääntä. Mielenosoituksia on järjestetty paljon. Toisin kuin Vietnamin sodan aikana media on hallituksen puolella ja kaikki soraäänet kaikuvat kuuroille korville. Nixon itsekin totesi, että olisi voittanut sodan jos media ei olisi kääntynyt häntä vastaan. Historia on opettanut Bushia. Amerikka on vähintäänkin jakautunut kahtia, mutta suuri osa jää näkymättömiin. Akatemia ei pääse toteuttamaan tärkeintä tehtäväänsä, kriittisen dialogin ylläpitoa. Bushin ja Blairin vetämät vankkurit eivät ajo-ohjeita tarvitse. Eikä niitä ilmeisesti tarvitse myöskään aseveli Olmert. Kuinkahan monen mielestä ihmishenkien menettäminen ja aineelliset vahingot olisi voitu jättää pois tästäkin käsikirjoituksesta. Entä näytelmän mahdollinen vastaanotto: se oikeutettu viha ja kostonhimo, joka arabimaailmalle on nyt annettu. Maalattaessa uhkakuvia seinille kannattaisi aina muistaa niiden muodon riippuvan maalaajasta itsestään. Minkälainen ääliö seuraa raamatullista myyttiä ”vaikka maailmanloppuun asti”? Myytti politiikkaan naitettuna tuo tullessaan usein hyvin kuumat paikat. Israel haluaa pyyhkiä pois natsien jälkeensä jättämän kollektiivisen trauman. Minne hävisivät ne traumoja hoitavat juutalaiset messiaat? Miksi valittu kansa heittää hukkaan mahdollisuuden luvattuun maahan? Rauhaa tai aselepoa ei ole niin kauan kuin kielletään mahdollisuus omaan kaistaleeseen maata, kieltä ja kulttuuria. Tämä pätee yleisesti. Juuri nyt antisemitismin uudet siemenet on kylvetty ja satoa odotellaan. Pahuuden akseleita on monia, mutta jos avainhenkilöt uskovat kolmanteen maailmansotaan tarpeeksi vahvasti ja tekevät parhaansa sen eteen, mitä muuta voi odottaa? Läntinen maailma hajoaa kappaleiksi ja tuhoaa mennessään mitä vielä ehtii. Uhkakuvat toteutuvat? Vaikka varmasti on totta siinä mitä niiden taustalla piilee, kyse ei ole koko totuudesta. Se on alisteinen monenlaisille muutoksille, jotka eivät ole sattumanvaraisia. Kuka haluaa Islamin Euroopan raunioille? Se on suuri pelko monille. Minä haluan nähdä maailman, jossa jokainen kulttuuri pitäytyy omissa juurissaan ja siunaa maaperänsä antamalla muille mahdollisuuden samaan. Maa ja juuret ovat yhtälailla konkreettisia asioita ja myyttisiä tunnelmia, mutta toinen tarvitsee toiselta kiinnekohtia tai pyhiinvaelluskohteita selvitäkseen. Heimoyhteiskunnille ”paikka” sinänsä harvoin on ongelmallinen. On ihme, että Palestiinasta on saatu niinkin paljon riitaa aikaan. Rauhanpolitiikka voi rakentua ainoastaan tasapainon varaan, jossa jatkuvien kompromissien tekeminen on elinehto. Myyttisen maailman ulottuvuudet eivät taistele keskenään, vain politiikan kentällä taistellaan. Mutta sokea myytteihin uskominen saa ihmisen tarttumaan aseisiin – kuten myös oman maan suojelu. Ainoastaan jälkimmäinen on hyväksyttävää. Hizbollah puolustaa Libanonia, Israelin hyökkäyssodassa on itsemurhan makua. Kauan sitten suomalaisten heimojen alueelle rantautuneet laivat saivat saaliikseen loppumattoman nuolisateen. Ei ollut varsinaista hyökkäyskohdetta, nuolet ammuttiin puiden takaa. Muinaisen Suomen metsissä aineellisia vahinkoja ei ollut. Onnettomat valloittajat saivat pakomatkalla yllensä vielä noitien esiin manaamat myrskyt. Libanon sen sijaan on tuhottu maan tasalle ja paha karma lankeaa Israelin päälle. Jumala heitä auttakoon.
Playstation 3 on myöhässä, se julkaistaan Euroopassa vasta maaliskuussa. Yhdysvallat saa sen jo tänä vuonna. BBC näyttää minulle kuvaa mustaihoisesta brittifanista, joka tuohtuneena selittää kameralle miten törkeää tämä on. Ei uutta pelikonsolia jouluksi. Sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa, eikä se silti tule ajallaan. Coltan -mineraalia löytyy lähinnä yhdestä maailmanosasta. Afrikan ja pimeyden sydämessä Kongon jokiverkoston varrella sijaitsevassa vuoristossa on perinteisten jalometallien lisäksi myös jotain, joka on havaittu korvaamattoman arvokkaaksi matkapuhelinten, kannettavien tietokoneiden ja pelikonsoleiden valmistuksessa. Coltanin lämmönsietokyky on ainutlaatuista. Siksi sen arvo nousi taivaisiin viime vuosikymmenen IT-kuplan yhteydessä. Täytyy ihmetellä, miten luonnonvaroiltaan maailman rikkaimpiin maihin kuuluva Kongon Demokraattinen Tasavalta voi olla täynnä niin köyhiä ihmisiä. Onko joku unohtanut maksaa palkat ajallaan, vai onko jälleen kyse ns. länsimaisen teollisuuden tarpeista, jotka menevät ”ulkopuolisten” hyvinvoinnin edelle. Raakakumi oli korvaamatonta 1800-1900 –lukujen vaihteessa. Sitä sai helposti tilaamalla alkuasukkailta, ampumalla niiden päät tohjoksi ja hakkaamalla ruumiinosia irti. Kyllä kumin toimittaminen onnistui yli odotusten ja tarjonta ylitti kysynnän, kun miehiltä vietiin naiset ja lapset - lähiomaiset uhattiin raiskata ja tappaa jos raaka-ainetta ei tullut riittävää päivävauhtia. Eikä sekään tainnut aina auttaa. Miljoonia ihmisiä kuoli tuolloin, kuinkahan moni ilman mitään oikeaa syytä. Suuri tutkimusmatkailija ja sankari Henry Stanley, se sama joka otaksuttavasti löysi tohtori Livingstonen, johti Belgian kuningas Leopold II:n kustantamia retkikuntia varsin menestyksekkäästi. Jos siis katsotaan valloitusten ja raakakumin määrää. Ja jos lasketaan ihmisuhreja. Afrikassa tapahtui tuolloin mahdollisesti juutalaisten joukkotuhoakin suurempi kansanmurha. Autot ja pyörät tarvitsivat kumeja, ja Leopold II oli hirvittävissä veloissa saatuaan itselleen ikioman 80 kertaa Belgiaa suuremman vapaavaltion hallittavakseen ja sivistääkseen. Hirvittävät velat kuitattiin hirvittävillä teoilla. Ja rikastuihan Belgian kuningas lopulta, vaikka hyväntekeväisyys niin kalliiksi tulikin. Jos minulta kysytään, Euroopan raunioittaneet kaksi järjetöntä sotaa johtuivat pitkälti siirtomaa-aikojen ihmisoikeusrikkomuksista. Teollisuus joka viattomien verellä ostettiin, myös maksettiin sillä. Toivottavasti jotain opittiin. Antakaa jo afrikkalaisille heidän osuutensa. Rakentakaa vain sen verran mitä tarvitaan. Coltania käytetään myös ydinohjuksissa, onkohan se ehdottoman välttämätöntä. Jäisiköhän jostain hienosta paitsi, jos ne jättäisi kokonaan valmistamatta ja antaisi vuorten pitää omansa. Tilanne Kongossa on edelleen ”hankala”, sillä mineraaliesiintymien ympärillä käy ”jostain syystä” valtava kuhina ja konekiväärejä käytellään yhtä luontevasti kuin sata vuotta sitten. Valitettavasti kapinallisryhmittymät ja keskenään kilpailevat mitkä-lie-kenen-lie-armeijat lahtaavat siellä toisiaan sen sijaan että keskittyisivät peltojensa viljelemiseen ja perheidensä suojelemiseen. Eurooppalaiset (siirtomaa)herrat ovat jo pesseet kätensä ja näyttävät puhtaan viattomilta. Tuomitseminen sikseen, mutta onkohan likainen työ jätetty likaisille alkuasukkaille. Jokaisesta vääryydellä tehdystä pelikonsolistakin joudutaan ennemmin tai myöhemmin tilille. Kuulostaa typerältä, tiedän, mutta se on totta. Ja se olisi myös estettävissä, sillä tilit on aina tasattavissa. Minun puolestani Playstation 3 voisi jäädä kokonaan tulematta, maailmassa on tärkeämpiäkin asioita huolehdittavana.
Pluto ei ole enää planeettojen joukossa. Viimeisimpänä
ja vähäisimpänä löytönä se ei koskaan
ollutkaan muiden planeettojen veroinen; tämä pienin ja kaukaisin
kiertolaisemme sinnitteli muutaman vuosikymmenen suurten nimien joukossa.
Monet asteroidithan ovat Pluton kokoluokkaa. Astrologia ja astronomia erosivat toisistaan 1600-1700-luvuilla kun Eurooppa koki vavahduttavan heräämisen ”tosimaailmaan” (historiankirjoissa tätä heräämistä kutsutaan Valistuksen aikakaudeksi). Aluksi tähdistä ennustamisen taito eli sulassa sovussa monien uusien tieteenalojen kanssa yliopistoissa, mutta sivistyksen lisäännyttyä se jätettiin taikauskoisen rahvaan harrastukseksi. Vähintään 3500 vuotta virallista ja arvossa pidettyä ammatin harjoittamista loppui siihen. Astrologia siirtyi vastakulttuurivirtausten mukana ensin 1800-luvulla salatieteelliseen toimintaan, jakautuen viime vuosisadalla kahtia populaarikulttuuriin ja uudenlaisiin okkulttisiin seurapiireihin (niin sanotun New Agen pariin). Astronomia nauttii virallisen tieteen statuksesta, mutta jokin pitää yhä selittämättämästi yllä myös tähtiin ’sillä silmällä’ katsomista. Taivaallisia ennusmerkkejä etsitään edelleen. Antropologi Claude Lévi-Straussin mukaan eri merkitysjärjestelmät toimivat omilla tavoillaan ja omien lakiensa puitteissa, jolloin niitä on mahdotonta laittaa arvojärjestykseen. Jos maailma olisi mitattavissa kokonaan eksaktein menetelmin, asia olisi toisin. Mutta on olemassa ”sisäinen” ja mittaamaton ulottuvuus, josta tiede ei pääse selville. Tätä puolustuspuhetta käyttävät monet jotka uskovat astrologiaan, huolimatta vastakkaisista todisteluista. Asioilla on aina puolensa / puolensa. On periaatteessa mahdollista nimetä maailmankaikkeuden keskipisteeksi mikä tahansa kappale avaruudessa, monet käytännön laskelmat vain vaikeutuisivat. Suhteellisuusteorian jälkeisestä fysiikasta on sanottu, että se on nykyajan todellista mystiikkaa. Universumin ulottuvuuksien lukumäärä ainakin on lisääntynyt kummasti vuosien saatossa. Varsinainen syy aurinkokeskeisen maailmankuvan hyväksymiseen Valistusta edeltäneenä aikana oli sen yksinkertaisuus, ei sen ”totuudellisuus”. Laskelmat helpottuivat ja kartat suoristuivat kun maan ajateltiin kiertävän aurinkoa eikä päinvastoin. Ironista on, kuinka monet 1500-1600–lukujen suuret ajattelijat puhaltaessaan muutoksen tuulia aiheuttivat päinvastaista liikehdintää kuin oli ollut aikomus. Astronomian ja fysiikan edelläkävijänäkin pidetty Giordano Bruno suunnitteli palauttavansa käyttöön vanhan egyptiläisen selitysmallin, joka tosiasiassa oli pitkälti hänen oma muunnelmansa, mutta sisälsi periaatteita jotka ovat myöhemmin siirtyneet yleissivistyksen puolelle. Missään nimessä hän ei olisi hyväksynyt mekaanista laskelmointia – päinvastoin, matematiikka palveli aina suurempia voimia. Brunolle kyse oli katolisen kirkon sisällä tapahtuvasta uudistuksesta, jossa magia palautettaisiin oikealle paikalleen kaiken uskonnon harjoittamisen keskiöön. Samalla näkökulma Jumalaan piti muuttaa: maailma oli äärettömän laaja, tai oikeastaan maailmoja oli äärettömän paljon, niin myös Jumala oli ääretön ja vaikutti kaikkialla. Oikeastaan ihminen itse oli kuin jumala. Ehkä Bruno meni liian pitkälle kerettiläisyydessään, mutta äärettömyyden puolestapuhujia ei hänen aikanaan hirveästi näkynyt. Vuonna 1600 Bruno poltettiin roviolla. Inkvisitio ei ollut yleensä yhtä paha kuin maineensa, mutta tässä tapauksessa se ylitti julmasti kaikki inhimillisyyden rajat. Huolimatta d(a)emonisesta kaihostaan ja provokatiivisesta asenteestaan Bruno edusti rauhaa ja rakkautta. Paradoksaalista kyllä, saman ”jumalan” nimissä paloi kovin erilainen liekki paavillisen rovionsytyttäjän käsissä ja tämän kuoliaaksi kärvennetyn miehen sisällä.
Klassikkotaiteilijat ovat joskus koetelleet usko(nto)aan tavoin, jotka on ensin tuomittu ja myöhemmin siunattu. Tai sitten niistä on kiistelty alusta lähtien ja kiistellään edelleen, esimerkkejähän löytyy. Eräs vähemmälle huomiolle jäänyt piirre länsimaisen korkeakulttuuritaiteen parissa on suuntautuminen tai vihkiytyminen ”aitoon” mystiikkaan. Ilmiön selittämisessä on nähty vaivaa, mutta lähinnä sen varsinaisen olemassaolon kieltämiseen pyrkien. Taiteesta löytyy aina lisää sanottavaa, uusia tulkintoja. Tässä ilmiössä on kuitenkin kyse muusta. Joidenkin teosten kohdalla meidät kuljetetaan suoraan pyhyyden (luonteeltaan mystisen) kokemuksen äärelle. Mutta sen kosketuksen voi joko tuntea tai olla tuntematta. Näkökulma aiheeseen jää lopulta yksilön omaksi asiaksi. Sen käsittely on sidoksissa johonkin sanomattomaan, sen käsitteistäminen on mahdollista vain yksilöllisen kokemuksen jälkikaikuna. Andrei Tarkovski etsi Jumalaa koko seitsemän elokuvaa kattavan tuotantonsa läpi samalla ilmentäen selittämätöntä korkeampaa voimaa tyylillä, joka hakee yhä vertauskohteita liikkuvan kuvan maailmasta. Korkeataiteellisten sääntöjen koetteleminen siirtymällä välittömän uskonnollisen kokemuksen puolelle näkyy ja tuntuu erityisesti hänen kahdessa viimeisessä ohjaustyössään, Nostalgiassa ja Uhrissa, jotka on saatettu alan piireissä leimata epäelokuvallisiksi - ehkä juuri tästä nimenomaisesta syystä. Tarkovski kärsi vainoista ja uskoi kaitselmuksen armahtavaan voimaan, joka jättikin selvästi havaittavat jälkensä koko tuotantoon. Richard Wagnerilla oli elämässään yhtälailla järkkymätön usko johdatukseen, joka kristillistyi loppua kohden. Hänen viimeistä oopperaansa syytettiin (ja syytetään joskus edelleen) epäoopperamaisuudesta. Vaikka Parsifalissa saavutetaan mystinen jumalyhteys jo suoraan musiikillisin keinoin, kristillinen symboliikka ja keskiaikainen ritariromantiikka loistavat läpi myös libretosta, merkityksiä kannattelevina pohjarakenteina. Wagner oli myöhäisellä iällään huomattavan kiinnostunut uskonnosta ja erityisesti Kristuksen hahmosta. Hän antautui 1870-luvun lopulla Pyhän Hengen mysteerin vieteltäväksi, ja seuraukset oikeastaan kiteytyvät siihen yhteen kokemukseen, joka tulee kenen tahansa Parsifalia seuraavan lähelle. Perinteisen oopperan ja taiteen tekemisen säännöt menevät kokonaan uusiksi tavalla, jota voidaan verrata Tarkovskin elokuviin. Käsite ”taide” menettää merkityksensä. Ihminen hiljentyy eikä mitään sanottavaa enää ole. Muita vastaavia klassisia esimerkkejä on sekä
August Strindbergin että William Blaken myöhäisempi tuotanto.
Strindberg kävi läpi huomattavia hengellisiä muodonmuutoksia
1800-luvun viimeisen vuosikymmenen aikana, jolloin hän omien sanojensa
mukaan kääntyi mystiseen katolilaisuuteen. Loppuelämänsä
ajan hän kirjoitti selkeän uskonnollisesti virittyneitä
teoksia, joista monet luetaan taiteellisiltakin ansioiltaan Strindbergin
vahvimpien joukkoon. Tuona aikana hänellä oli paljon selittämättömiä
”okkulttisia” kokemuksia, jotka on jälkikäteen kriittisen
yksipuolisesti tulkittu orastavaksi hulluudeksi ja vainoharhaisuudeksi.
Strindberg itse uskoi täysillä siihen henkiseen tilaan (jonka
valitettaviksi sivuvaikutuksiksi yllä mainitut seikat muodostuivat
ja joilta ei säästynyt sen enempää Tarkovski kuin
Wagnerkaan), jossa esimerkiksi Till Damaskus, Siste Riddaren, Advent ja
Ett Drömspel on kirjoitettu. Ne varmasti tunnetaan ruotsinkielisten
parissa kuin omat taskut, mutta niillä olisi annettavaa suomenkielisillekin. Vetäytyminen maailmallisuudesta oli yhteisenä teemana näille taiteilijoille, joita voidaan heidän ylimaallisen maineensa vuoksi kutsua myös kliseiksi. Selkeitä vastauksia tai ohjenuoria on turha odottaa teoksilta, joissa olennaista on läheisyys uskon(non), Sanan, elävään puoleen. Taiteen kokijalle tarjotaan vapaata osuutta pyhyyden ilmiöstä. Tämänkaltainen ”vaihtoehtouskonnollisuus” ja sen merkitys vain korostuvat jos ajatellaan, että joillekin meistä koko mystiikan maailma on kohdattavissa ainoastaan niin sanotun taiteen rajoissa.
Kristillisestä uskontunnustuksesta käyty keskustelu lehtien mielipidesivuilla on jakanut kansaa kahteen eri leiriin. On niitä, jotka haluaisivat muuttaa sitä, jotta oma vakaumus ja omantunnon ääni kuuluisivat puheesta läpi, ilman teeskentelyä ja tekopyhyyttä. Ja on niitä, joiden mielestä sellainen ajattelu on vääräuskoista; uskontunnustus on dogmi ja siitä poikkeaminen harhaoppista. Ennenkuin viritän jouseni, haluan ilmaista kunnioitukseni kaikkia osapuolia kohtaan. Tilasin Haminan kirjakaupasta keväällä 1998 ylioppilaskirjoitusten aikaan Graalia käsittelevän teoksen, jonka kustantajaksi ilmoitettiin Suomen Antropologinen Seura. Kun sain kirjan käsiini, siinä luki kyllä jotain muuta kuin tuo myöhemmin minulle tutuksi tullut tieteen piikkioksainen haara. Kyseessä oli Rudolf Steinerin luotsaama hengentiede, jonka virallinen nimitys ei oikein nykysuomalaiseen suuhun väänny sopivaan muotoon. Tai ainakin se saattaa etäännyttää monet luotaan: antroposofia. Kunnolla suomeksi käännettynä sana tarkoittaa Ihmisviisautta, mikä kuulostaa jo huomattavasti järkevämmältä. Steinerin mukaan Graalin salaisuuksissa ei ole kyse Da Vinci -koodeista eikä kristinuskon unohdetuista naisellisista puolista, ei siitä kenet historiallinen Jeesus nai ja kenet jätti naimatta. Graalissa on kyse Tietoisuudesta, hengen korkeammasta ilmentymästä, jonka varjelu oli myyttisen keskiaikaisen ritarihovin ylin tehtävä. Kun kirkko oli asettanut dogmin, jossa henkeä ei enää hyväksytty ihmisen olemukseen kuuluvaksi muuten kuin sielun osana, valkoinen kyyhkynen lensi Konstantinopolista Euroopan metsiin. Kieltämättä hiukan erilainen tulkinta Minnestä kuin ranskalaisella psykoanalyytikolla Jacques Lacanilla, joka selitti käsitteen tarkoittavan esileikkiä muistuttavaa runollista tekniikkaa. Kohti ammuttu nuoli on vertauskuva tarinasta, jollaisia pitäisi kertoa Wolframin mukaan (olin väärässä väittäessäni Huhtikuun kolumnissa Parzivalin olevan kaksijakoinen ihminen, mutta kirja sisältää kuitenkin kohdan, jossa todetaan helvetin ja taivaan saavan yhtä suuren osan elämästä). On mahdollista, ettei edes alkuperäinen ritariromaani säästynyt oikeaoppisuutta valvovien elinten vaatimuksilta; Jumala ei antanutkaan armoa enkeleille, jotka kieltäytyivät valitsemasta puoliaan taivaallisessa sodassa. Samoin astrologiset kuviot menivät uusiksi. Wolfram ilmeisesti siis harrasti joitakin harhaoppeja, häneltä vain vietiin lupa niihin ja säkeitä täytyi sen vuoksi jälkikäteen korjailla. Jos tällaista todellisuudessa tapahtui, se on hyvin sääli. Minnelaulaja oli henkeen ja vereen korkeimman valon palveluksessa. Tosin hän oli myös aikansa suuria ”salatieteilijöitä”. Suomessa sellaisia kutsuttiin joskus tietäjiksi, joista J.R.R. Tolkienin fantasiamaailmassa samoileva Gandalf edustaa arkkityyppiä. Hahmoja jotka tietävät salaisuuksia aikojen aluista ja sanojen synnyistä. Tämänkaltaisen merkityksellisyyden säilymiseksi meilläpäin tarvitaan tonttujen ja haltioiden olemassaoloa. Ja uskoa Joulupukkiin, joka asuu Korvatunturilla ja tuo lahjoja kuusen alle. Vaikka kyse onkin eri todellisuuden tasojen ilmiöistä, ei satumaailmaan kuuluvia henkiä (varsinkaan sellaisia jotka ovat hyviksi tunnistettuja) kannata jättää lahoaviin aittoihin tai piilottaa niitä vakan alle. Ne ovat eläneet keskuudessamme vähintään vuosisatoja, ehkä tuhansia, ja kantavat selässään taianomaista Ihmisviisautta. Tolkien sanoi suoraan, että Satujen todellisuudessa on osattava kulkea varovaisesti, turhia kyselemättä, hiljaa ja kunnioittavasti. Edelleen uskon maailmaan, jossa yllä mainitut, monien
mielestä ristiriitaiset ja toisensa poissulkevat asiat voivat periaatteessa
elää keskenään ilman sensuuria tai alistamista. Kirjaimellinen
”jeesustelu” on auttamatta pois muodista (vaikka tietyissä
piireissä se on tullut takaisin vahvempana kuin ennen) ja minun puolestani
käännyttäminen ja dogmaattiseen uskoon pakottaminen saavat
ikuisesti poissa pysyäkin, mutta yleismaailmallisia piirteitä
sisältävä henkisen kehityksen tie on yhä ihmisten
edessä odottamassa kulkijaansa. Joka etsii, löytää.
|