Päivittäiseen kahvikuppiin katsoessaan ei monikaan tiedä nauttimansa aineen alkuperästä kertovan myyttisen historian käänteistä. Afrikassa Oromo-heimon parissa syötiin ”kahvipapuja” yli tuhat vuotta sitten, ja mahdollisesti paljon aiemminkin. Yksi etymologia on johdettu silloisen Kefan kuningaskunnan nimestä tälle myöhemmin mustana viininä tunnetuksi tulleelle juomalle, jonka suurin suosio on aina ollut arabien keskuudessa. Jonnekin Etiopian vuoristoseuduille sijoittuu tarkat kasvuolosuhteet vaativan nk. arabica-lajikkeen kotimaa (halveksittu robusta on myös vähemmän vaativa). Erään alkumyytin mukaan vuohipaimen ihmetteli laumansa outoa käyttäytymistä, kun nämä olivat syöneet tarpeeksi pensaan marjoja, ja kokeili sitten itsekin. Monenlaisia enemmän ja vähemmän vakavasti otettavia tutkimuksia on tehty kahvin vaikutuksista hyvässä tai pahassa. Joidenkin itämaisten kirjoittajien mukaan se aiheuttaa väkivaltaista käyttäytymistä ja rappeuttaa hermot. Ranskalaisten mielestä kahvissa tuoksuu eurooppalainen rauhanomainen sivistys. Syömisen lisäksi muita länsimaisille tuntemattomia makunautintoja tämän pensaan antimiin liittyen on lehtien käyttäminen yrttijuoman valmistamiseen. Nämä kulttuuurin muodot saattavat olla äärettömän vanhoja. Kirjoitetun historian loistaessa poissaolollaan todellistä ikää ei voida määritellä. Varsinaisen kahvin juominen taitaa olla arabien keksintöä viime vuosituhannen alkupuolella. Siitäkin on monta eri versiota, ja ensimmäisen kahvikupillisen keittäjiä löytyy useampia. Orjakaravaanit etiopialaisen Harerin ja Jemenissa sijaitsevan Al Mukhan (eli Mokkan) välillä kulkivat jo ikuisuuksia sitten. Afrikkalaisista pojista tehtiin matkan varrella eunukkeja ja hengissä selvinneet päätyivät haaremiin. Kahvipensaita kasvoi aavikolle heidän jätöstensä päälle reunustamaan karavaanin reittejä. Orjien mukana arabit saivat kallisarvoisen viininkorvikkeensa. Mokka oli maailmanlaajuisen kahvikaupan keskus aina 1700-luvulle asti. Monet pitävät erakko al-Shadhilia ensimmäisen qahwa-kupin valmistajana. Yhdessä myytin variaatiossa hän paastosi autiomaassa, jossa enkeli Gabriel ilmestyksessään kertoi kahvidieetin tekevän ihmisestä pyhimyksen. Toisessa versiossa al-Shadhili keksi itse sen voiman, kolmannessa hänet oli karkoitettu autiomaahan liehiteltyään kuninkaan tytärtä, ja siellä hän eli 20 vuotta pelkällä kahvilla. Kokonainen sufimystikkojen koulukunta 1200-1500 –luvuilla käytti järjestelmällisesti hyväkseen näitä jumalallisia ominaisuuksia. Ekstaattisissa rituaaleissa kiersi pyhä kuppi kädestä toiseen. Viimeistään näihin aikoihin ”kahvipapuja” alettiin paahtaa. Eurooppaan musta viini tuotiin 1600-luvulla, sekä Englantiin että mantereelle, muttei se saavuttanut suurta suosiota. Vasta Wienin piiritys kesällä 1683 muutti historian kulkua. Syyskuussa 200 000 muslimia pakeni eurooppalaisten vastahyökkäystä, jättäen yli 20 000 papusäkkiä kaupungin porteille. Aiempina vuosisatoina ihmisten elämä oli kulkenut huurteisissa merkeissä aamusta iltaan, mutta hyvin nopeasti kahvi syrjäytti alkoholin, samanaikaisen vapaa-ajattelun aallon noustessa. Valistus ja rationalismi johtivat suuriin ”järjen” vallankumouksiin, jotka saivat yleensä alkunsa kahviloista. Sartre joi yhtä espressoa kantapaikassaan koko päivän. Hinta oli mitätön. Nyt samasta pariisilaiskahvilasta löytyy maailman kallein kupillinen. Vielä 60-70 –luvuilla ranskalaisissa kodeissa ei ollut varsinaisia ”olohuoneita”, vaan ihmiset viettivät aikaansa kuppiloissa. Tähän päivään mennessä Ranska on tavallaan siirtynyt yleisistä tiloista yksityisiin; ihmiset elävät nykyään omissa olo(huone)issaan ja kahviloissa pyörii lähinnä turisteja. Yksi kulttuurivaihe on kokenut parhaat päivänsä. Suomessa on toisaalta meneillään oikea kahvilatrendi, vaikka useimmat niistä ovatkin trendikahviloita, eivät vanhanaikaisia filosofisen keskustelun kehtoja. Onkohan Suomeenkin kehittymässä uusi elämäntapaerakkojen koulukunta, joka pitää kotioloissaan yllä näitä traditioita. No, kahvikauppias Arthur Rimbaudin jalanjälkien seuraaminen etiopialaisiin bordelleihin kannattaa suosiolla jättää mielikuvien tasolle. Eikä Voltairen sata kuppia päivässä ole kokeilun arvoinen, kuiva ja raivoraitis järki hukkuu lopulta omaan selvyyteensä. Mutta sufimystikkojen juopumusta voisi taas laittaa kiertoon laajemmassakin merkityksessä, saisi vähän toisenlaista liikettä sinne baarikärpästen joukkoon. Mitenkähän sen käytännössä toteuttaisi.......
Kun viime syksynä puhuin vanhan poliitikkoystäväni kanssa ohimennen Suomen energiankulutuksen huomispäivästä, ymmärsin tulleeni mökkihöperöksi. Itsestäänselvää oli, ettei kulutuksen kasvua voida estää. Se moninkertaistuu, koska ihmiset välttämättä tarvitsevat sitä. Ja tarvitaan lisää ydinvoimaa, joka on luontoystävällinen energiamuoto. Kysyin, eikö energiankulutusta voisi pikemminkin vähentää. Ja itse asiassa vähentää puoleen entisestään, heti. Mihin sitä oikeasti tarvitaan niin paljon. Sain vastaukseksi epäilyttävän katseen, joka tarkkaili onko minusta tulossa uusi unabomber tai Pentti Linkola. Kysymysmerkki hälveni ilmaan, kun tein selväksi, ettei minusta ole enää vaaraa kenellekään. Lisäsin kuitenkin, että hiukan huolestuttaa mitä muut aikovat tehdä. Nythän uutisissa pyörii näitä virallisiakin tieteellisiä varoituksia ilmastonmuutoksesta ja muista ihmisten itselleen aiheuttamista kirouksista. Jo vuosikymmeniä sitten monenlaiset ”sääprofeetat” varoittivat tämänkaltaisista seurauksista. Myös tieteiden ja taiteiden piireistä löytyi enteiden / merkkien tulkitsijoita, jotka yrittivät unelmissaan kääntää ihmiskunnan kelkkaa toiseen suuntaan. Siinä missä tieteilijät ja taiteilijat otettiin avosylin vastaan (tekemättä asioille kuitenkaan yhtään mitään), aika monille huru-ukoille naurettiin rumasti. Syitä on monia, yksi niistä on korkeasti koulutettu kriittinen ajattelu yhdistettynä maalaisjärkeen, johon verrattuna kirkkailla väreillä ja vähintäänkin kömpelöillä lauserakenteilla sanomaansa levittävät uuden ajan airuet tuntuvat hiukan epäilyttäviltä. Tämä on täysin ymmärrettävää. Kolikon kääntöpuolena on se, että monet heistä olivat oikeassa. Maailma on sittenkin niin laaja, että tänne mahtuu kaikennäköistä hiihtäjää. Toiset kykenevät kiipeämään puuhun, josta näkee kauas ja muutakin kuin omat mononsa. Toisilla on uudet sukset, joilla pääsee latua pitkin kovaa ja tehokkaasti. Puuhunkiipeily kuuluu lasten leikkeihin, siinä likaantuu vaatteet ja häviää hiihtokilpailun. Minkälainen maaliviiva siintää kenenkin silmissä. ”Tämä vertaus on liian nopea vähä-älyisille”. Kuinkahan paljon päivittäinen television katsominen, tietokoneen käyttäminen, kahvin keittäminen, ruoan laittaminen, valojen päällä pitäminen vievät sähköä. Nämä ja talon lämmitys poisluettuna, elän lähes kivikaudella verrattuna normaaliin nykyihmiseen. Siitä on tullut minulle jo arkipäivää. Kun poistun kotiluolani ovelta Helsingin keskustan liepeiltä, menen julkisilla kulkuneuvoilla (muutaman) pysäkin verran. Helsingissä on helpompi elää ilman autoa, ja täällä eivät monet edes ymmärrä mihin sellaista tarvitaan. Koska vartuin metsän ja pellon reunalla, osaan arvostaa myös yksityisautoilua (kunhan se rajoittuu välttämättömään). On pääosin kahdenlaisia tapoja reagoida maailman tilanteeseen. On niitä järkeviä aikuisia, jotka jatkavat samalla tavoin kuin aiemmin, koska ei ennenkään mitään ihmeellistä ole tapahtunut. ”Aina siitä on puhuttu.” Ja on ihmisiä, jotka toimivat. Osa toimijoista on varmasti vähemmän järkeviä, varsinkin nuorista. En ota tässä kantaa asiaan sen tarkemmin. Osa tietää mitä tekee, ja olen nähnyt ympärilläni monenlaista konkreettista ja hyvinkin mielekästä aktivismia, joka puhdistaa maailmaa sekä sisältä että ulkoa, if you know what I mean. Itse olen lähinnä istunut paikallani ja ihmetellyt, vaikka minulle on sanottu: kaikki voi vielä muuttua hyväksi, jos toimitaan nopeasti. Pitkään uskoin tuulesta temmattua akateemisen turhamaisuuden ääntä, jonka mukaan sellainen ei vaikuta mihinkään. Edelleen istun kädet ristissä täällä (tosin vain kuvainnollisesti). Olen kuullut, että jos tarpeeksi moni ihminen toivoo asioiden kääntyvän parempaan suuntaan, niin myös tapahtuu. Mikä typerä ajatus - vai oliko sittenkään. Kysykää mitä mieltä puuhunkiipeilijät ovat, heidän elämänsä pohjaa pitkälle tämänkaltaiseen näkymättömään toimintaan. No, mitä tavalliset ihmiset voivat tehdä? Mikä typerä kysymys – tai ainakin turha. Tehkää jotain, melkein kaikki on vielä mahdollista.
Tämä on mielipidekirjoitus, jonka lupasin tehdä saatuani vihaisen tekstiviestin eräältä Haminasta lähtöisin olevalta punk-yhtyeen solistilta. Paikallisen yläasteen rehtori on huhujen mukaan kieltänyt nuorilta ”ristit, mustat vaatteet ja pilottitakit”. Tietooni ei ole tullut, onko kyse vain risteistä väärinpäin vai risteistä yleensä. On kuitenkin todettava, että syytä olisi kieltää myös oikeinpäin olevat, mukaanlukien rippikoulusta saadut. Mikäli tällaisia kieltoja annetaan, niitä täytyy antaa tasapuolisuuden nimissä. En tiedä millaista on tämän päivän murrosikäisten käyttäytyminen kouluissa. Tiedän kuitenkin kaksi asiaa: 1) murrosikä on lähinnä kulttuurinen vääristymä, joka tuhoaa ihmistä henkisesti, ja 2) viime vuosikymmenellä vääristyminen saavutti jo huippunsa, joten kaikki mitä tällä vuosituhannella tapahtuu, on korkeintaan kommentaaria ja jälkinäytöstä 90-lukulaisille käyttäytymisen muodoille. Kovaa puhetta entiseltä koulukiusatulta? So not. Ei aihe tietenkään kaikkia kosketa, ja hyvä niin. Suomi on täynnä erilaisia nuorisokulttuurin alalajeja, joista vain osa on kunnolla näkyvissä (vaikka julkisesti näkyviä muotojakin on nykyään paljon). Niistä voidaan kärjistäen sanoa, että ne ovat enemmän tai vähemmän samaa värien ja ulkoisten tyylien vaihtelevuutta. Mutta monien taustalta on luettavissa outoa henkistä oireilua, jonka syyt ovat laajemmissa kulttuurisissa ja historiallisissa yhteyksissä, vaikkei niitä voi silmin havaita. Nuoret itse elävät muiden tekojen seurauksia, tai ovat ainakin joutuneet sellaiseen tilaan, jossa nämä seuraukset ilmenevät. Kyllä niistä aina yli pääsee, mutta yhä useampi näyttää saavan selittämättömiä henkisiä vammoja, jotka näkyvät ruumiillisestikin ennen pitkää. Väitän, että tämä kaikki on täysin turhaa, sen pitäisi olla kokonaan vältettävissä. Minulla on pitkään ollut tunne, joka on vuosien saatossa muuttunut pelkästä aistimuksesta ja vaistomaisesta tiedosta selkeäksi käsitteelliseksi määritelmäksi, jota en kuitenkaan aio tähän kirjoittaa (en itse keksinyt määritelmää, ainoastaan löysin sen). Ajatelkaa asiaa. Kun 90-luvulla nuoret saivat päähänsä alkaa odottamaan maailmanloppua ja halusivat mielellään myös auttaa ihmiskuntaa siinä, se oli ennennäkemätön ilmiö, huolimatta siitä mitä te vanhentuvat aikuiset onnistutte kaivamaan esiin mielenne muistikirjoista; te ette olleet yhtä hulluja ettekä varsinkaan yhtä kuolleita henkisesti. No, onhan ”murrosikä” täydellinen erottautumis- ja itsenäistymisriitti. Muttei ole mitään takeita sille, että ihminen koskaan löytää takaisin yhteisön pariin ja siirtyy ”oikeaan elämään”. Kehtaisinko väittää, että meillä on juuri nyt enemmän aikuisia murrosikäisiä kuin koskaan aiemmin? Koputan puuta, sillä saatan olla yksi heistä. Ehkä opettajien (tai koko opetushallinnon) pitäisi istua ensi kesänä saman kannon päälle ja odottaa, kunnes mieleen tulee uusia käytännöllisiä vastauksia tuhat kertaa kysyttyihin kysymyksiin. 90-luvun koulumaailmassa mentiin yleisesti ottaen niin pitkälle, ettei pidemmälle voi enää mennä. Seinä tuli vastaan, ja uskoakseni sitä seinää ei voi ylittää. Siihen voi hakata päätään niin kauan kuin haluaa, se ei anna periksi. Näytä missä ovi sijaitsee ja anna ihmisten itse kulkea siitä kun heistä siltä tuntuu. Pakota ihminen menemään ovesta, jos haluat että hän ajatuksissaan tappaa sinut. Nähdäkseni tämän päivän yläastetta käyvillä on mahdollisuus tehdä jotakin toisin. He nimittäin ovat umpikujassa jo valmiiksi, ja heille kannattaa se myös sanoa. Rehtorikin taitaa olla umpikujassa, jos on oikeasti mennyt rajoittamaan ihmisten pukeutumista. Valta ei ole enää rehtorin käsissä ja nyt sitä yritetään epätoivoisilla teoilla saada takaisin - mikä harvoin johtaa myönteisiin tuloksiin. ”Kieltolait” varmistavat sen, että pikkuhitlereitä riittää vastaisuudessakin. Nuoriin ei voi eikä saa vaikuttaa tällaisissa asioissa. Se on toki ongelma erikseen, jos koulumaailma ei enää ole turvallinen paikka edes fyysisesti (henkisestihän se muuttui turvattomaksi aikoja sitten). Silti voi ja kannattaa antaa viitteitä ja virikkeitä mielekkäisiin suuntiin, niihin tartutaan kun aika on oikea – tai sitten ei. ”Of all the colours in the world, you know I had to choose the one with none”, kuten laulussa sanotaan.
Luovuuden paradoksissa on jotain samaa kuin siinä kuuluisassa munan ja kanan välisessä ongelmassa. Maailmansyntymyyteistä on matkaa Freudiin, jonka teoriat olivat pyhäinhäväistystä uskonnollisessa mielessä, mutta kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ihmisen maailma on saanut alkunsa munasta. Silti kukaan ei tiedä, missä vaiheessa kana tuli mukaan kuvioihin. Richard Floridan ”luova luokka” kiehtoo tähtitaivaan konsultteja, jotka etenevät yritysmaailmassa kohti suurempaa pääomaa. Oma pää saattaa jäädä tässä kehityksessä jälkeen, mutta eihän sen seurauksia voida mitata rahassa ja mammonassa. Floridan mukaan kaupungissa täytyy olla hyvät boheemi- ja gayindeksit. Pekka Himanen haluaa Helsinkiin ”luovaa tilaa”, kuten Ateenassa oli aikoinaan. Mielestäni tähän maahan kaivataan pikemminkin vastakkaista muuttoliikettä maalle. Se luova tila löytyy edelleen ihmisen sisältä, eikä se kysy aikaa tai paikkaa. Kun ”luovuudesta” tulee tietoinen päämäärä, se välineellistetään ja otetaan vallitsevien ideologioiden vangiksi. Koko luovuuden määrittely on täysin skitsofreenista, ja vain propagandafilosofia kykenee siihen. Oikeasti herkät ja älykkäät ihmiset ovat yleensä myös häveliäitä ja pitävät vaistomaisesti tällaista välineellistämistä outona. Luova luokka, jos sellaista olisi olemassa, kykenisi myymään itseään vain hammasta purren ja sadatellen. Koska se näkisi mainoskulttuurin halpamaisuuden läpi. Älkää kysykö, miksi taiteilijat eivät pidä enemmän ääntä itsestään. Vain viihteessä tehdään niin. ”Huippuyliopisto” ei tarkoita mitään. Väitöskirjoja tehtaillaan jo nyt järjettömään tyyliin. En ole vielä puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, joka olisi tyytyväinen tutkintovaatimusten uudistuksiin ja nykyisiin tehotuotantoratkaisuihin. Paljon melua tyhjästä tarkoittaa sitä, että ne hyvät jutut jäävät usein kuulematta. Sama kaava toistaa itseään valtakunnallisessa mediassa. Toivottavasti ihmiset (eli päättäjät, rikkaat ja rakkaat) ymmärtävät oikeasti, että taiteen ja tieteen määrittäminen myynnin perusteella poikkeaa hyvin vähän fasismista. ”Jos et saa myytyä sitä, se on roskaa”. On totta, että kokoomuksella oli parhaat bileet ja paras kampanja, hyvä henki päällä, ainoa positiivinen ja rakentava sanoma kolmesta pääpuolueesta. Siksi se voitti. Mitä tulee itse arvomaailmaan, se on oikeilla jäljillä. Kunhan ympäristöpolitiikka muuttuu täydellisesti, ydinvoimalat suljetaan (ja vähennetään radikaalisti energiankulutusta keinolla millä hyvänsä), maksetaan ihmisille toimeentulotukea riippumatta siitä, mitä he ovat elämällään tekemässä (mutta rohkaistaan toki myönteisessä hengessä tekemään edes jotain) jne. Uskon, että kokoomus lähtee näille linjoille viimeistään siinä vaiheessa, jos eduskuntatalo räjäytetään. No, toivottavasti lähtee ennen sitä. Minä pesen käteni ja nyt myös suuni. Sisäisen sankarin ja tulen voimalla Jari Sarasvuo on ajanut monta lupaavaa ja aidosti luovaa yksilöä maanpäällisen helvetin turhautumiseen. Vaikka hyvä tarkoitus tietenkin oli jotain aivan muuta. Keskeinen hengellinen tai henkinen ”symboliikka” on nimittäin aikojen saatossa mennyt niin pahasti umpisolmuun, ettei sitä millään käsitteellisillä työkaluilla avata, vaikka sitä näennäisesti kierretäänkin lukemattomilla tavoilla (joista Sarasvuo yhtenä helposti tunnistettavana esimerkkinä; hänen vikansa se ei ollut). Tässäkin siis vain suuntaan katseen kohti ongelmaa, viittaan siihen mistä ei voida puhua. Ja tässä on myös Sarasvuon ero Hellsteniin, joka on yleistajuisilla, yksinkertaisilla elämänohjeillaan tehnyt itsestään ”bestsellerin”. Tai monia ärsyttävän naivin idealistin, jonka teoksiin ei haluaisi kajota pikkusormellakaan. Hellsten lähestyy kuitenkin mystiikkaa, ja siksi hänen sanansa painaa. Tosin pikkusormi täytyy antaa, ennenkuin se vie koko käden. Länsimaissa mystiikka yritettiin väkisin myydä järjen palvelukseen jo ennen Lutherin aikaa. Jos kirkko vetäytyisi valtapolitiikasta ja siunaisi kaikki kiroamansa vääräuskoiset, alkaisiko uusi aikakausi. Taas huomaan aukovani päätä, joten pyydän anteeksi ja olen hiljaa. Palataan takaisin alkuperäiseen kysymykseen. Kumpi oli ensin, muna vai kana?
Heitä on paljon, yllättävän paljon. Hämmästyn uudestaan ja uudestaan sitä ihmisten määrää, joka on periaatteessa tai ihan käytännössäkin uusien ydinvoimaloiden rakentamista vastaan, ja kannattaa uusiutuvien energiamuotojen kehittämistä ja käyttöönottoa, on jopa valmis itse säästämään energiaa merkittävällä tavalla. Miksi tästä kaikesta näkyy edelleen niin vähän julkisuudessa (jos lehtien mielipidesivut, kolumnit ja muut retoriset keinot jätetään pois laskuista)? Miksi se on toistaiseksi vaikuttanut asioihin niin vähän? Jos yli puolet kansasta on oikeasti ydinvoimaa vastaan, luulisi kaiken järjen mukaan aidossa demokratiassa rakennussuunnitelmat jätettävän suosiolla puolitiehen. Samat firmat ja lobbarit voivat hyödyntää kaikki resurssinsa vaikka ”aurinkoenergialaitosten” ja muiden vastaavien suunnitteluun ja rakentamiseen (ottakaa neuvosta vaarin, niin saatte rahallisen hyödyn itsellenne, muuten täällä on kohta mellakointia kaduilla ja vallankumouksen henki voimistuu – jäätte vielä tyhjin taskuin ihmettelemään mikä meni pieleen). Ihmiset kaivavat sitten ne kynttilät vakan alta ja lämmittävät puilla, jos lämpöä ja valoa kansalle ei muuten saada. Energian säästämiseksi: sammuttakaa heti kaupunkien mainosvalot kaikkialta. Miten paljon tuhlaus vähentyykään kieltämällä tällainen toiminta. Helsinki on täynnä turhia valotauluja. Puhumattakaan sähköisten viestimien mainosajoista ym. Olisiko siis jo aika alkaa säännöstelemään kaikkivaltiaan Median toimintaa? Rajoittaa esimerkiksi tänne tulevien rock-dinosaurusten massiivisia ja fossiilisia spektaakkeleita, jotka vievät stadionin verran energiaa? Vastakkainasettelun aika on ohi, sillä Suomi on jo hajautettu. Jos jaetun maamme eri osat kolahtavat yhteen, seuraa hankaluuksia. Syy siihen, miksi näin ei ole vielä käynyt, on todennäköisesti ja yksinkertaisesti se, että elämme kuitenkin suuren hyvinvoinnin keskellä. Ja suomalaiset ovat aina olleet kaikesta huolimatta järkeviä ja rauhallisia. Eivät ihmiset jaksa välittää ”pienistä” tai nousta vastustamaan väärinkohtelua. Eihän tämä nykyinen ole vielä mitään verrattuna aiempiin yrityksiin. Mutta se onkin toisenlaista luonteeltaan. Ehkä useimmat nykypäivän sortajat tekevät sen kaiken tietämättään, kuin vahingossa. Anteeksi aina annetaan, mutta asioiden tilan on muututtava. Sorto kohdistuu tulevaisuuteen, jonka olemassaolosta on kyse. Meiltä yritetään viedä huominen kokonaan, mutta ihminen jonka intuitio- ja toimintakyky ovat epäkunnossa liiallisen mediaorjuuden, henkisen laiskuuden tms seurauksena (eli enemmän tai vähemmän me kaikki), ei vieläkään halua käyttää ääntään – suurin osa kansasta on hiljaa, vaikkei pidä siitä mitä täällä tapahtuu. Puhun vain siitä mitä olen muilta kuullut ja itse nähnyt. Ymmärän kyllä erilaisia näkökulmia asiaan, joten please understand, peräänkuulutan tässä yhteisymmärrystä, niin kaukaa kuin sitä haenkin. Yhteistyöllä voi saada jotain merkittävää ja aidosti ”kestävän kehityksen” mukaista aikaan, ilman sitä kaikki menee päin helvettiä. Vetoan niihin hyväsydämisiin naisiin, jotka aamuisin löytävät itsensä saman pöydän ääreltä sellaisten miesten kanssa, joilla on valta näihin asioihin. Turmelkaa miehenne järki hellyydellä, kääntäkää hänen katseensa toisenlaisen arvomaailman puoleen. (Sama pätee myös miehiin, jotka ovat vastaavassa tilanteessa, poikkeaviakaan unohtamatta). Ettei vain käy niinkuin laulussa, jossa ”pahat ihmiset tuhoavat itsensä, sillä planeettojen laki ei tunne sääliä”.
Olemme nyt tilanteessa, jossa moni asia keikkuu tasapainossa kuin nuorallatanssija pohjattoman kuilun yläpuolella. Seurauksiahan voi olla lähinnä kahdenlaisia. Käännyttäminen ja kääntyminen ovat taas muotia, ainakin puheen tasolla. Kärjistäen tilanne voi johtaa joko siihen, että käännynnäiset ovat tyytyväisiä omissa oloissaan ja antavat muidenkin olla, jolloin yleinen suvaitsevaisuus (tai hyvälaatuinen ”välinpitämättömyys”) lisääntyy. Tai siihen, että nämä käännynnäiset saarnaavat muille, ja samalla yleinen kriittisyys koko henkisen maailman ilmiöitä kohtaan kasvaa, puhumattakaan nurkkakuntien välisistä keskinäisistä kiistoista. Olemme kuitenkin periaatteessa jo siirtyneet karvalakkien Suomesta (jossa naiset eivät mene yksin ravintolaan ja pukeutuvat pelkästään hameisiin) aika toisenlaiseen ilmapiiriin. Ei olisi keneltäkään pois, jos vaihtoehtoisia tulkintoja henkisyydestä tai hengellisyydestä katsottaisiin uudenlaisin silmin tässä yhteiskunnassa. Niiden mukaantulo saattaisi elävöittää ”virallista” keskustelua, kuten Carl Jungin ja Mircea Eliaden näkemykset aikoinaan pyrkivät tekemään – ja tekevät edelleen, sillä ne puhuttelevat ihmisiä yhä, vaikka tieteellisessä mielessä niillä ei ole paljoakaan annettavaa enää. Arvo Pärtin Johannes-Passio on puhtainta ja pyhintä musiikkia, mitä olen koskaan kuullut. Lähemmäksi jumalallista mysteeriä tuskin enää inhimillisin keinoin pääsee. Ehkä parasta siinä on, ettei se kysy tai välitä uskooko kuuntelija itse vai ei. Aivan kuten ikonit, joista virtaa (suojelevaa) pyhää voimaa riippumatta siitä, mitä niitä katsova ihminen ajattelee. Ei itänaapurin kirkon ylimaallinen maine ole tyhjästä syntynyt. Jättäessään esoterian ulkopuolelleen luterilaisuus on menettänyt kosketustaan sellaisiin virtauksiin, joille ortodoksinen tulkinta pitkälti pohjaa. Molemmissa on puolensa, kuten asioissa yleensäkin. Ehdottomuus on säilyttänyt perinteen yhtenäisenä, mutta vastaavasti tiukan yhtenäinen linja on juuri ehdottomuudessaan joutunut painimaan toisenlaisten ongelmien kanssa. Vapauden uhraaminen äärimmäisen dogmaattisuuden nimissä on luotaantyöntävää jo pelkkänä ajatuksena. Vaihtoehtovirtaukset ovat pitäneet länsimaista henkeä yllä teknologian elottomasta kuristusotteesta huolimatta. Mutta juuri koska ne ovat vain alternativea eivätkä ”virallisia”, vuosien saatossa virta on jakautunut satoihin pienempiin, joista ei enää kohta ota hullukaan selvää - ne ovat niin kaukana toisistaan ja kulkevat niin erilaisten maisemien poikki. Jos haluaisin tuhota ihmisten uskoa henkisyyteen, pyrkisin johonkin tällaiseen. Koska vaihtoehdoissa on jotain kiinnostavaa ja vapauttavaa mutta samalla jokin piirre aina oudoksuttaa liikaa, ja toisaalta mainstream ei oikeasti kiinnosta (paitsi tiettyjä ihmisiä, mikä on aidosti ja vilpittömästi hyvä asia heille, ei mitään monille muille) eikä tarjoa kunnollista ja mielekästä tietä kuljettavaksi kuin korkeintaan yksittäisten ja harvojen hetkien muodossa, mitä jää jäljelle? Kyse on kuitenkin sisäisen rauhan lisäksi myös vapaasti saavutettavissa olevan ”henkisen tiedon” mahdollisuudesta (mikä tarkoittaa kaikkea muuta kuin pakkomielteisiä ajatuksia aihetta koskien – se tarkoittaa ensisijaisesti tietynlaista asennoitumista elämään ja itseensä, sekä myös muihin ihmisiin). Alettaessa puhumaan myyttisten kuvien tai henkisten näkökantojen ja kokemusten sijaan opinkappaleista ja dogmeista useimpien kiinnostus aihepiiriä kohtaan kaikkine seurannais- ja lieveilmiöineen lakkaa kokonaan. Tässä olisi ajateltavaa niin maallikoille kuin inkvisiittoreillekin. Voisinpa taas sulkea suuni. Pelkät mielipiteet painavat näissä asioissa hyvin vähän, ja siksi omallanikaan ei ole hirveästi väliä. Yhteisymmärrykseen tuskin päästään koskaan, eikä sellainen ole edes tarpeen. Mutta ehkä jotain......?
Antropologiassa painotetaan paljon sitä, kuinka kulttuuri vaikuttaa aina ihmisten käsityksiin maailmasta. Luontokuvakin muodostetaan aina kulttuurisista ”luonnoksista”. Meille jo perinteiseksi ja samalla hieman tylsäksi käynyttä ”luonnontieteellistä” käsitystä hiomaan on loppujen lopuksi suhteellisen helppoa omaksua ajatus kulttuurin kaikkialle ulottuvasta, käsityksiä muovaavasta voimasta. Akateemisessa keskustelussa tällä kaikella on selkeä ja perusteltu osansa. Vaikeaa sen sijaan saattaa olla kaupunkilaisen päästä uudelleen ja omakohtaisesti yhteyteen ”luontonsa” kanssa – ja nyt tarkoitan sanalla konkreettista metsää, kallioita ja järviä, kaikkiallista luonnon helmaa. Miten helppoa on teeskennellä lumoutuvansa luonnon kauneudesta ja puhua siitä muillekin, että varmasti olisi omatunto puhdas. Eesti on siirtynyt lyhyessä ajassa metsäläisten maasta (jonka köyhyydestä henkii rahan arvolle mittaamattomia rikkauksia) osaksi Euroopan talouspolitiikkaa. Eestissä on aina ollut luonnonläheisyyttä, vanhan ajan samoiluhenkeä, jota löytyy myös Suomesta. Jaan Kaplinski on vihjannut halunneensa tulla tunnetuksi jonain muuna kuin pelkkänä esseistinä. Hänhän on elämänsä läpi hakeutunut lähelle luontoa ja yrittänyt opetella puhumaan sen kieltä. Eesti tarvitsee edelleen Kaplinskin kaltaisia ajattelijoita ehkä enemmän kuin ymmärtääkään. Yhdessä mm. Lennart Meren ja muiden jo poismenneiden kanssa hän oli luomassa Eestiin maltillista, sovittelevaa ja kansainvälistä ilmapiiriä. Heidän kotitekoinen politiikkansa oli kadehdittavan elämänläheistä ja elämänmakuista. Vaikka he olivat pitkälle akateemisesti koulutettuja, heidän teoissaan ja sanoissaan oli jotain alkukantaisen taianomaista. Se oli kuitenkin aina ihmisystävällistä, pasifistista (Eestin aseeton ”vallankumous” ja koko Baltian maiden yhteinen vapauden kilpalaulanta tulisikin muistaa historiassa esimerkkinä kansan ja kulttuurin sitkeydestä ja tahdosta olla olemassa – ja yhtä arvokkaana vaihtoehtona kotoiselle talvisodan hengelle, vaikka tie olikin toisenlainen). Eikä pelkästään Eesti kaipaa heitä, vaan myös Suomessa sillä voisi olla kauaskantoisia seurauksia, ja miksei muuallakin. Pentti Linkolalla on aina ollut hienoja huomioita, mutta hänen ratkaisuehdotuksensa ihmiskunnan ja luonnon kriiseihin eivät yllä henkisesti samalle tasolle etelänaapurista kantautuvien äänten kanssa. Kaplinskin esseemuotoiset, pohdiskelevat kannanotot mm. Kristuksen hahmon ja shamaaneiden yhtäläisyyksistä tai Kristuksen ja suomalaisen Karhunpalvonnan välisistä samankaltaisuuksista herättävät ajatuksia ja kiinnostusta kaikenlaisia aiheen läheisyydestä löytyviä notkelmia kohtaan. Aikanaan vanhaa suomalaista uskontoa mustamaalattiin sellaisella vimmalla ja määrätietoisuudella, että vaikea siitä on vieläkään mitään järkevää ajatella. Kontio saadaan kyllä näyttämään hyvin toisenlaiselta, jos sitä ajatellaan Antikristuksena. Karhu pimeyden voimien ruumiillistumana tai suuren valkoisen Taivaan Isän Poikana ovat kaksi täysin eri hahmoa. Tämä on vain yksi pieni esimerkki siitä, miten paljon sanoilla ja mielikuvilla voi vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja sitä kautta myös tekoihin. Hyvä sanoma saattaa kääntyä itseään vastaan, jos siitä tehdään julistusta. Se muuttuu propagandaksi tahtomattaankin. Siksi tässä joutuu itsekin kyseenalaistamaan omia tarkoitusperiään, kun huomaa taas miltei astuvansa ihmisten varpaille vaikkei nyt välttämättä ihan siihen tähdännyt. Mutta siksi, tai siitä huolimatta, vuoropuhelu kulttuureiden ja erilaisten ihmisten välillä pitää yllä myös merkitysten uusiutumisen mahdollisuutta sellaisella tavalla, että maailmakin voi yhä avautua meille uudelleen ja uudelleen mielenkiintoisena paikkana olla ja elää. Raamatullisia tarinoita voidaan tulkita monin tavoin, ja sanon tämän niin hyvällä kuin pystyn. Kaplinski kertoo erään sukulaiskansan jäsenen hämmästyksissään huudahtaneen: ”Kristushan on kuin meidän shamaanimme!”
Kävin vuosia sitten erään venäläisen
kuvataiteilijan kanssa mielenkiintoisen keskustelun raitiovaunussa. Minulla
oli kädessäni Ralf Gothónin kirja ”Pyöriikö
Kuu”. Sen mukaan Gothónin kirja on taas ollut nimeltä esillä taidemusiikin ja populaarikulttuurin välienselvittelyissä. Ja hänen uuden jousikvartettonsa (ensimmäisen osan) ensiesitys oli viime viikolla Kuhmossa. Siinä käydään pienoiskoossa läpi klassisen tonaalisuuden muuttuminen atonaalisuudeksi ja sarjallisuudeksi, josta palataan takaisin perinteen pariin. Jotkut tulkitsivat tämän kannanotoksi Schubertin puolesta modernismia tai post-modernismia vastaan. Itse näen siinä mielekkään kokonaisuuden (tai ainakin osan) ja taideteoksen, jota voi tulkita miten tahtoo. Kulttuurikriitikoilla menee tikku omaan silmään liian usein, eivätkä he siksi saa taiteesta mitään järkevää arviota aikaan. Ihmisillä tuntuu muutenkin olevan vain kaksi vaihtoehtoa, jotka minun korviini kuulostavat molemmat yhtä huonoilta. Joko viedään asia äärimmäisyyksiin tai nähdään paljon vaivaa sen yhdentekevyyden todistamiseksi. Metallimusiikin vaarallisuudesta saarnaavat nuorisopastorit ovat lähinnä onnistuneet tekemään itsestään naurunalaisia, ja populaarikulttuurin äänitorvet, eli käytännössä koko valtamedia, ovat soineet yhden ja saman yksitoikkoisen sävelen puolesta, jonka harmaudessa ja tylsämielisyydessä kaikki todella muuttuu yhdentekeväksi. Totuushan kuitenkin on, että ne värähtelytaajuudet ovat olemassa ja ne vaikuttavat ihmiseen. Siihen voi olla uskomatta, mutta se ei ole mikään uskon asia. Gothóni on täysin oikeassa tietyissä kannanotoissaan. Niihin täytyy vain osata suhtautua maltilla, tästäkään tikusta ei tarvitse tehdä asiaa. Sitäpaitsi, sydämestä vuodatettua ja hengen palolla tuotettua musiikkia ei ylipäätään voida kunnolla arvottaa, olivat instrumentit ja taidot mitkä tahansa. Siinä puhuu aina henki itse. Vanhaa mustamaalaamisen vaaraa ei onneksi nykypäivän Suomessa enää ole olemassa. Pikemminkin on olemassa vaara, etteivät ihmiset ymmärrä olevansa koko ajan alttiina ilmassa liikkuville ääniaalloille, joiden merkitykset pesiytyvät pahaa aavistamattoman kuuntelijan päähän ja jäävät sinne. Synkkää musiikkia on kaikenlaista, myös Britney Spears on sellaista, kaikessa henkisessä tyhjyydessään. Tästä taas päästään siihen ikiaikaiseen virteen, jota olen veisannut jo kyllästymiseen asti. Se mikä on rahan vuoksi tehty, on harvoin paskaa parempaa. Ja viattomat artistithan ne siinä kärsivät ja romahtavat, kuten Britney (joka tosin sinnitteli väkisin pystyssä yllättävän kauan). ”Ketä syyttäisi?” laulaa venäläinen ystäväni Vysotsky.
Heidegger olisi halunnut jättää nk. modernin teknologian käytön vain harvojen valittujen asiantuntijoiden ja tutkijoiden huomaan, tarkkaan rajattuihin ja varjeltuihin keskuksiin. Suurimmalle osalle ihmisistä vanhanaikainen ja perinteinen maalaismaisema olisi edelleen ollut elinympäristönä kaupungistumisen ja hysteerisen massatuotannon sijaan. Ihmiset olisivat asuneet alkeellisissa oloissa ja eläneet yksinkertaista elämää. Heideggerin tarkoituksena ei ollut lisätä epäoikeudenmukaisuutta ja luoda äärimmäistä elintasokuilua tavallisten ihmisten ja eliitin välille, vaan välttää maailman turhaa saastuttamista ja joka suuntaan leviävää, järjetöntä teknologian ”kehityksen” kasvua. Hän näki ratkaisun hetkiä siinä, miten ihmiset ottavat käyttöön teollistumisen ja luonnontieteiden mukanaan tuomat haasteet ja mahdollisuudet. Moni asia meni täysin pieleen, ja paljon nopeammin kuin mitä olisi luullut, pitkälti siksi ettei maailma kyennyt ymmärtämään mitä sanan teknologia (tekhne, tietämys) taakse todella kätkeytyi, tai voisi kätkeytyä. Enpä mene ottamaan kantaa väitteen yksittäisiin (epä)kohtiin, mutta en voi välttyä luomasta mielikuvaa yhteiskunnasta, jossa olisi samanaikaisesti ns. korkea elintaso, ”uusinta teknologiaa” yleisesti hyödynnettävissä, ja jossa kuitenkin ihmiset eläisivät melko yksinkertaisesti ja ”luonnon mukaisesti”. Täytyy kaivaa esiin vanhat myytit natseista ja heidän tiedemiehistään. Sodan aikana Saksassa tehtiin eräänlaisen salatieteellisen näkemyksen innoittamina varsin kyseenalaisia kokeita, joiden hedelmistä nautittiin sodan jälkeen Amerikassa, jossa toiminta jatkui muuttuneessa muodossa. Miksiköhän Einstein valitteli moraalittomuutta liittyen tiettyihin keksintöihin, joiden ympärillä sotakulttuurin koneistot pyörivät. No, Saksassa oli 1900-luvun alussa liikkeellä hyvin monimuotoisia ja yleviä ajatuksia, ei pelkästään luonnonsuojelun merkeissä, vaan koskien länsimaista ihmiskäsitystä ja siihen liittyviä ongelmia laajemmassakin mielessä. Ennen toista maailmansotaa eläneet ajatusvirtaukset häipyivät näkymättömiin sekasorron ja pakollisen jälleenrakennuksen keskellä, ja saivat myöhemmin julkisuutta lähinnä hapottuneissa ilmenemismuodoissaan. Psykedelian ja hippisekoilun leima annetaan nykypäivänä auliisti kaikelle sellaiselle, joka joskus merkitsi pikemminkin selväjärkistä ja täysraitista ajattelua. Vastarannan kiisket ovat huudelleet, että sana ”tiede” tarkoittaisi ensisijaisesti luonnontieteitä vielä nykypäivänkin valtavirtakulttuurissa. Vaikka luonnontieteiden rajallisuus kokonaisvaltaisena maailmanselittäjänä on käynyt selväksi (tai vähintäänkin tullut kyseenalaiseksi), silti piintyneestä tavasta pidetään kiinni kuin viimeisestä oljenkorresta, eikä uskalleta katsoa asioita vaihtoehtojen kautta. Mutta ehkä se on jo muuttumassa? Tuomitseminen on helppoa, kun annetuista määrärahoista tai uhratusta ajasta ja vaivasta ei ole tietoakaan. Jokainen aikakausi valitsee omat prioriteettinsa, ja näiden valintojen seuraukset on elettävä. Ne ovat vapaasti jokaisen nähtävillä ja vaikuttavat jokaiseen ihmiseen. Tässä ollaankin taas ikään kuin asioiden ytimessä..... Josta tulikin mieleeni, että suurin osa ystävistäni on kasvissyöjiä, ja ovat olleet jo kauan. Mm. sioille ”helminä” tarjottava geenimuunneltu soija (mutta toisaalta koko lihantuotantoon liittyvä, eläinten sielua ja henkeä turmeleva teollisten tapahtumien ketju) on saanut minutkin vakavasti harkitsemaan lihansyönnin lopettamista. Huolimatta geenimuunteluun liittyvästä kriittisestä keskustelusta ja tieteellisistä tutkimustuloksista – tai toisin päin, täysin varmojen tutkimustulosten puuttuessa - voisin perustella kantaani pelkästään toteamalla, että intuitioni varoittaa minua asiasta. Sama koskee esimerkiksi ydinvoimaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ydinvoimalat pitäisi sulkea. On olemassa kaikenlaisia runollisesti värittyneitä tai henkisestä maailmankatsomuksesta kumpuavia määritelmiä teknologian itsekkäästä ja lyhytnäköisestä hyödyntämisestä ja siihen liittyvistä vaaroista, eikä ainoastaan uraanin louhinnan kohdalla; yltiöpäinen hyväksikäyttö on nostanut esiin maan syvyyksissä asuvia kammottavia voimia, aivan kuten Saruman teki petettyään hyviksi todetut opit, kaataessaan ikivanhat metsät valtavien epäinhimillisten teknologisten toimiensa nimissä. Kehtaako muuten joku vielä väittää, että raha osaa puhua (money talks)? Vain hullu uskoo sellaista. Ennemmin lehmät lentävät ja näkyy pieniä vihreitä miehiä. Kyllä siinä puhuu aina eläväksi tehty ajatus. What say you?
Lenita Airisto haukkuu Tarja Halosen. Kun sattumalta silmäni joutuivat näkemään Airiston kritiikin eräässä aikakausilehdessä, ajattelin ensin, että minun kaiketi pitää kirjoittaa tästä. Mutta tulin nopeasti järkiini ja päätin olla uhraamatta riviäkään mitättömälle asialle. No, sitten innostuvat median omat haaskaeläimet ja silmäni osuvat uudelleen, tahtomattaan, isoihin otsikoihin. Petonainen hyökkää presidentin kimppuun. Nyt on otettava kantaa, valittava puolensa. Ei sillä, ettäkö kritiikki olisi oikeasti ollut mitenkään raatelevaa, siitähän vain käännettiin esiin sellainen kuvakulma, jossa pedon hampaat kiiltelevät uhkaavasti, ikään kuin viaton Lady olisi lohikäärmeen kynsissä. Onneksi on Mikaelin aika, jolloin Pyhä Yrjänä surmaa liskot. Halonen tunnettuna ikonien keräilijänä varmasti omistaa sellaisen, joka luullakseni suojelee myös poliittisesti vasemmalla olevaa, androgyynistä ei-uskovaista. Ensinnäkin, oikeat pedot eivät hauku vaan ulvovat. Toiseksi, tiedän kyllä että meillä on täällä meneillään kokoomuslainen suurhyökkäys kansakunnan sydämeen, lyhytnäköinen ja materialistinen taloususkovaisten luppakorvien luotsaama sotaretki kulttuurin keskeisten arvojen uudelleenarvioimiseksi, eikä kukaan näyttäisi pystyvän tekemään tarpeeksi vastarintaa. Halonen on vaatimattomuudessaan ja kaikkine kompromisseineenkin parasta mitä tämän maan johdossa voi olla, ”se on sitä nykypäivän politiikkaa”, että täytyy kulkea liekaan kiinnitettynä – mutta jos tarpeeksi moni ja tarpeeksi maltillisesti ilmaisee mielipiteensä toivotuista kehityssuunnista, olen vakuuttunut erään ihmisen oikeasti kuuntelevan. Koska viime vaaleissa haastajana oli kaikessa karismaattisuudessaan ja sympaattisuudessaan itse ”piru mieheksi suomen presidentiksi”, kuten suora lainaus asianomaiselta kuului, korotan vielä hetkeksi ääneni, entistä painokkaammin, kruunaamattoman kuningattaren puolesta. Ja näin ohimennen tiedoksi, niin typerältä kuin se kuulostaakin, vallankumous on taas palannut vastakulttuurin sanavarastoon. Jotkut kokevat, että muutosten tahti on liian hidas tai jopa täysin väärä. Sellainen laumahenki on minullekin tuttua, mutta osaan olla myös iloinen, kun vaikutusvaltaiset ihmiset heräävät ja tekevät asioiden eteen jotain. Jos esimerkiksi luonnonsuojelusta on tullut brändi yritysten markkinointiin, siitä on vain muutama askel todellisiin vaikutuksiin. Onkin yllättäen sallittua ja yleisesti hyväksyttävää, jos maailmaa lähes hallinnut entinen suurjohtaja päättääkin alkaa pelastamaan sitä. Ihmeiden aika ei ole ohi, ja ihmeisiin tässä kannattaa jo uskoakin, myös kyynikoiden. Niitä tarvitaan enenevissä määrin, ja tarkoitan todellakin jotain muuta kuin suurta yllätysluuta tai päivittäisen ulkoiluttamisen määrän lisäämistä. Olen muuten usein sekoittanut Lenita Airiston ja Aira Samulinin toisiinsa, enkä ole ainoa. Äh, eihän minulla tähän kilpailuyhteiskuntaan kelpaamattomana, epäonnistuneena ja jo kymmenettä vuotta täysin rahattomana ja hyödyttömänä kulkukoirana ja katuojiin katsojana ole mitään oikeutta alkaa arvostelemaan voittajien sanomisia tai varsinkaan heidän edustamansa laajemman kulttuuritoiminnan aikaansaannoksia. Antaa palaa vaan, silikonitissit heilumaan, kaikki karvakuonot markkinarakoon ja lällärit lakoon! Tai ehkä sittenkin aion yhä keskittyä siihen henkisen riippumattomuuden saavuttamiseen, oman sisäisen pedon kesyttämiseen - joka taitaa muuten olla aina vain haasteellisempi tehtävä (kuten tästäkin raapustuksesta voi joku viisaampi päätellä), etsiä sitä kuuluisaa ja kadotettua yleisinhimillisyyden tunnetta, jonka pitäisi löytyä jostain sieltä...........tähän loppuun taas joku kaksimielisyys, että jokaista varmasti naurattaa.
Täytynee taas avata sa(ar)nainen arkkuni, sillä niissä ilmiöissä joista aion puhua on kyse aivan tietynlaisesta petoksen muodosta. Jos olisin hiljaa, se tarkoittaisi vain, että nämä virtaukset vahvistuisivat. Vähän kerrassaan ihmiset tulevat turtuneemmiksi ja mukautuvat asioiden kulkuun, jolloin suurtakaan ”virheellisyyttä” ei enää huomata, vaan sille korkeintaan naureskellaan, ja annetaan virran viedä. Real life tv-sarjojen voittokulku kaikkine versioineen on edennyt jo niin pitkälle, että jokaisen moraalisesti tiedostavan ihmisen velvollisuutena on kyseenalaistaa niiden olemassaolo, ja tehdä se hyvin painokkaasti. Kyseinen ilmiö vääristää merkityksiä ja maailman hahmottamista salakavalalla tavalla, ja kun sitä tulee joka suunnalta, useammat ja useammat ajattelevat ettei mikään noin laajalle levinnyt voi olla läpimätää. Kuka on siis vastuussa yhä lisääntyvistä ja oksettavammiksi käyvistä ohjelmaformaateista? Miten ihmeessä asiat ovat päässeet etenemään näin pitkälle? Katsokaa itse: joko ihmisarvoa alentavan kilpailun kautta tavoitellaan tiettyä rahapalkkiota tai sekoitellaan tahallisesti yksityisten ihmisten välisiä suhteita ja käsityksiä ihmissuhteista ylipäätään (se kuuluisa Music Tv on edelleen uranuurtaja tässä, check it out). Sellaisten asioiden olemassaolo on itsessään jo todiste häiriintyneisyydestä ja epätasapainosta, jotka ovat saavuttaneet tietyn asteen, joka ei hyvää enteile. Miksi niitä tulee koko ajan lisää, miksei niille tule loppua? Eivätkö vastuuhenkilöt tajua, mistä on oikeasti kyse? Ja miten paljon siihen kulutetaan aikaa ja rahaa, jotka pitäisi sijoittaa aivan muuhun. En halua nimetä ohjelmia, koska edelleen hyväuskoisena tiedän, ettei vika ole ihmisissä sinänsä, vaan ”inhimillisissä virheissä” jotka toistuvat ja muuttuvat ketjureaktioiksi. Syiden ja seurausten kierre johtaa niin monimutkaisiin kuvioihin, ettei enää löydy vastauksia yksinkertaisiin kysymyksiin. Eli, miksi ihmiset haluavat näihin ohjelmiin mukaan? Toinen ongelma on retorinen. Se liittyy kommunikaatioon, tiedonvälitykseen, joka on sekin pahemman kerran päässyt häiriintymään. Miten puhua rakentavan kriittiseen sävyyn asioista, jotka ovat täysin pielessä? Kuka olisikaan tarpeeksi julma kertomaan lempeästi näissä ohjelmissa mukana oleville ihmisille, että kaikki mitä he tekevät on täysin väärin? Miten sanoa ihmisille heidän olevan sokeita, jos uskovat näkemäänsä, ja järkensä menettäneitä jos vielä sattuvat pitämään siitä? Tältä osin tilannne on riistäytynyt käsistä, mutta velvollisuutena on silti sanoa se ääneen ja toivoa muuttuvansa näin vaikutuskanavaksi – sillä vaikuttaa asioihin ei nykyjärjestelmässä voi muuten kuin sanan voimaan luottamalla. Totuutta havainnollistavan loitsun on toimittava. Onhan maailmassa muita ja oikeitakin huolenaiheita. Tämä nyt on vain yksi sellainen, joka olisi helposti hoidettavissa pois päiväjärjestyksestä. Siis teoriassa. Käytännössä se on asia erikseen, niin kauan kun ihmiset katsovat näitä ohjelmia ja haluavat enenevissä määrin itsekin osallistua alati lisääntyviin kilpailuihin (tai laittaa ihmissuhteensa koetukselle kameroiden edessä). Maailma on kaiketi niin tylsä paikka, ettei muuten ilo irtoa. Pahinta mielestäni on, ja sekin ilmeisen loogisena osana jonkun suurta suunnitelmaa, että kaikki vastarannan kiisket ja muut hölmöläiset yritetään sijoittaa mielikuvissa samaan sakkiin, jolloin soraäänille voi ylpeästi ja haistatellen sanoa get a life. Kuka puhuu ja kenelle?
Ajathan ovat muuttuneet hyvin nopeasti ja radikaalisti, kun vanha poliittinen riita punaisten ja valkoisten välillä on sovitettu. Menneet ovat menneitä. Virheet on anteeksiannettu ja niistä on opittu. Kummankin osapuolen hyvät ajatukset on tunnistettu ja otettu käyttöön. Kuinka moni laulaa samaa säveltä? Se menee suoraan keskeltä. Mutta onko se Keskustan ääni. Se voisi olla jotain uutta, vielä nimeämätöntä. Yrittäkää katsoa samaan aikaan molempiin äärimmäisyyksiin ja soittakaa vasta sitten suutanne. Olen muuten Kristian Smedsin Tuntemattoman Sotilaan tulkinnan myötäilijä, vaikken ole edes nähnyt sitä. Kuulen kolinan tänne saakka ja se riittää. Mutta itänaapurin vaaleista en sano mitään, en menneistä enkä nykyisistä. Karman laki toimii viimeistään pidemmällä aikavälillä. Pitäisikö siis jättää kaikki enkeliprinsessat ja henkisyydestä kiinnostuneet missit ja ministerit rauhaan? Tulee mieleen hauska opetus maailman kulttuureihin liittyen. Juuri kun länsimaisittain opittiin olemaan yksin tässä elämässä, tiede kääntyi itseään vastaan ja toi tuliaisina ehdottoman tiedon: kaikkialla muualla uskotaan henkimaailmaan paitsi meillä. Entä jos enkeleitäkin on olemassa? Oppia täytyy ottaa myös nk. energiapoliittisissa asioissa, myönnän etten tiedä paljoakaan. Ihmiset elävät vielä kovin eri maailmoissa mitä näihin asioihin tulee. Minun on hyvin vaikea uskoa, että ”teollisuus” olisi se kaikkein eniten energiaa vievä alue, ja mikään muu ei sitten vaikuta enää mihinkään. Mielelläni näkisin niiden mainosvalojen sammuvan. Sama koskee sitä ylenpalttista tavaroiden suunnitteluintoa, joka luo uuden mallin pari kertaa kuussa, valmistaen saastuttavia muovihirviöitä paitsi niille joilla on jo kymmenes malli käytössään (entiset on heitetty roskiin sen sijaan että ne olisi annettu ilmaiseksi pois), myös niille kolmelle miljardille ihmiselle, joilla ei vielä sellaista ole. Hienoa se on, että tapahtuu kehitystä – ihminen kykenee venymään mitä uskomattomimpiin saavutuksiin jos vain haluaa. Mutta tärkein kysymyshän aina oli: mihin suuntaan sitä kannattaa itseään ja yhteisöään kehittää? Se on maailman vaikein asia ja sitä pitäisi miettiä oikeasti, kauan ja hartaasti ennenkuin valmistaa lisää roskaa tälle planeetalle. Tässä tulee esiin suomalaisen(kin) kulttuurin kaksi eri puolta. Jatkan ehdottomasti samaan hengenvetoon: siksi joutuu vasten tahtoaankin tilanteeseen, jossa tekee mieli huutaa täysillä, niin kauan kun näyttää siltä, etteivät nämä eri osa-alueet ole tasapainossa keskenään. Ja suoraan liitoksissa tähän on sanottava, että meillä on yhä mahdollisuus seurata kahta kovin erilaista kehityksen virtaa. On yhä tilaisuus nousta maailmanlaajuiseen maineeseen puolueettomana ja korkealle kehittyneenä sovittelijoiden maana, jossa ihmisten ei tarvitse alistua nöyryyttäviin talutushihnoihin ja ohjenuoriin. Hiisi vieköön, mitä jos aloitettaisiin ensi töikseen vaikka Suomen metsistä, ja jätettäisiin muut kasvukäyrät sivuummalle. Sillä ne haltiat ja maahiset aivan oikeasti elävät kaikkein mieluiten ikivanhoissa aarniometsissä, sellaisissa, joihin ei metsämiehen koneet ole koskaan osanneet. Siellä puut ovat elossa aivan toisella tavalla kuin uudelleenistutetuissa talousmetsissä. Mistä tässä kaikessa nyt olikaan kyse, arvomaailmasta vai arvottomasta maailmasta. Siksi hakkuita ei tarvita enempää kuin on välttämätöntä. Puilta on ollut tapana pyytää lupa aina kun niitä on aiottu kaataa. Saattaa kuulostaa täyskahjolta nykykaupunkilaiselle, mutta niin on täällä ajateltu jo vuosituhansia. Tontut ja enkelit pitävät rauhasta ja hiljaisuudesta.
Jos haluat miellyttää heitä, on opeteltava olemaan kiltisti.
Joskus myös ihmisillä on tonttumaisia piirteitä. Jos aamulla
heräillessäsi huomaat, että jalkasi vipattavat hassusti
ja kasvoillasi on höpsähtänyt hymy, syy on tonttumaisuudessa,
joka on hiipinyt taloosi sisään. Se on pelkästään
hyvä asia. Todennäköisesti talossasi on hyvä meno
päällä niin kauan kuin tontut siellä viihtyvät.
Älä usko mitä sanon, vaan ota selvää.
|