Radio ja kännykät ovat kohta ainoat nykyaikaiset tiedonvälityskanavat kotiluolassamme. Digiboksia ei hankita, sanomalehtiä ei tule, joten hyvästi huonot uutiset ja paha maailma. Olen kyllästynyt tuhlaamaan aikaani meilejä eri tahoille turhaan lähettelemällä. Olen myös kyllästynyt koko nettikulttuuriin (www ei ole kuulunut kotimme merkitysverkkoihin muutenkaan). Ennen vanhaan käveltiin toimistolle ja sanottiin terve, oliskos töitä tarjolla. Nyt aion käyttää hyväksi tätä palstaa, joka minulle on kynnettäväksi annettu. Uskon, että se johtaa vielä kunnolliseen satoon. Vakavasti ottaen, minulla on aihelmia ja ideoita paitsi uuden aallon taide-elokuviin, myös ehkä pariin näytelmään tai romaaniin, ja yhteen runolliseen opaskirjaan (joka valmistuu tässä kevään aikana). Lisäksi aion kääntää Hölderlinin ”Kristushymnit” suomeksi, Vysotskyn lauluja olen jo kääntänyt (Haikarat on omistettu Kirkan muistolle). Jos jostain löytyy joku, joka osaa soittaakin niitä kappaleita, ottakoon yhteyttä. Samoin kirjojeni julkaisusta, elokuvien rahoittamisesta ja tekemisestä kiinnostuneet tahot, toimituksella on sähköpostiosoitteeni. Lisäksi tarvitaan teatterin lava naamioineen, koska Venäjän Elvistä imitoiva show tulee olemaan sen verran räävitöntä, etten omissa nimissäni ja omana itsenäni siihen suostu. Aion siis toteuttaa sen Vysotskylle uskollisena, mikä tarkoittaa, että ainoastaan hullu ja raakkuja voi siinä onnistua. Minähän en osaa laulaa, mutta ehkä käyn hullusta ja raakkumaan opin lintuja kuuntelemalla. En polta, en juo viinaa, enkä käytä mitään tajuntaa laajentavia tai muitakaan miestä väkevämpiä aineita. Mutta sieluni osaa huutaa leipää, jos oikein nälkä tulee. Ilmoitan siis julkisesti missä mennään. Olen sinut asian kanssa, mutta olisihan se kiva saada nämä projektit etenemään. Ei huvita taistella tuulimyllyjä vastaan. Kannatan sitäpaitsi tuulivoimaa. Olen ollut puoli vuotta ”kortistojen jätkänä”, ja se ahdisti minua hetken aikaa loppukesästä ja uudelleen syksyllä, kunnes annoin koko asian olla. Ja kunnes tililleni alkoi ilmestyä rahaa kuukausien odottelun jälkeen. Olen kuullut, että jotkut alkavat menettää järkeään, jos ovat kaksi päivää pois töistä. Ehkä minun pitäisi oikeasti alkaa vetämään Tunne Itsesi -kursseja, joiden teemana on ”oppikaa ajattelemaan, olkaa tekemättä mitään”. Siinähän säästyy vain energiaa. Olen tosiaan valmis tekemään, tai ainakin harkitsemaan, monenlaista (yhteis)työtä, ”vaikken mikään työn sankari olekaan”, kuten eräs kaverin kaveri sanoi työhaastattelussa. Maanpäälliset ovet on pidetty kiinni ja ei-oota on myyty joka paikasta. Minulla kun ei ole mitään suhteita täällä Helsingissä mihinkään suuntaan, ja työthän jaetaan suhteiden kautta, ei minkään avoimen nettimarkkinasivuston – joka on pelkkää bluffia. Itse asiassa olen jo melkein vakuuttunut siitä, että koko perkeleen netti on pelkkää bluffia, sitä ei ole oikeasti olemassa. Mitä jos joku vetäisikin johdot seinästä? Olenhan maalaispoika edelleen lähes kymmenen vuoden jälkeenkin, on cowboy-hattu ja bootsit löytyy yhä vintiltä. Puuttuu ainoastaan se Texas Rangers -tähti rinnuksista. Ja tietysti teräshevonen. Valkoinen Ferrari Testarossa kelpaisi. Siihen asti olen ilmeisesti ulkopuolinen ja lainsuojaton, onneksi sentään apostolin kyytiläinen. Laitilan arkkitehtitoimistolle vihjeeksi, Ylämaan pyramidihanke oli loistoidea, vaikka en tiedä miten tosissanne olitte. Mutta annetaan pyramidien olla Egyptissä. Suunnitelkaa sen sijaan paikallisia louhoksia hyödyntäen valtava muinaissuomalainen kivilinnoitus. Sellainen kivikautinen kylä, jonka ei tarvitsisi olla aitoa jäljittelevä, vaan se voisi perustua enemmänkin mielikuvitukselle. Sinne kun vielä keksitte jättää sopivan kokoisen tilan ulkoilmateatterille ja puitteet kaikenmaailman kokoontumisille, niin vetonaula on valmis. Saadaan Ylämaan kunnallekin siitä jotain ”extraa & ordinarya”. Ja meikäläinen voi joka kesä mökiltä käsin vetää niitä Tunne Itsesi -kursseja siinä valtavassa kivilinnoituksessa tuhansille kiinnostuneille. Sarasvuo ja Saarinen joutuvat lopulta jäämään työttömiksi. Nimimerkillä ”täytyyhän se leipä jostain hankkia, wink wink”. Katsoin Outi Nyytäjästä kertovaa ohjelmaa televisiosta ja sillä oli näköjään huono vaikutus minuun. Tulee ihan levotonta tekstiä, ihan pimeetä..... ja uskokaa pois, kyllä jouduin tätä juttua siivoamaan. Kova oli urakka, hyvät oli naurut. Kiitos, Outi.
Syksyllä 2004 kuulin ensimmäistä kertaa Kiinan talouskasvusta ja tuotannon siirtämisestä sinne; Kiinassa valmistetaan jo nyt puolet kaikista maailman tavaroista. Amerikka tulee romahtamaan lähitulevaisuudessa, koska talouden painopiste siirtyy pois. Sanottiin, että kohta kuilu muuriensa suojiin vetäyneiden rikkaiden kosmopoliittien ja tavallisten ihmisten (eli massojen) välillä tulee repeämään kaikkialla maailmassa. Saamme uuden käsiteparin kuvaamaan hyvää ja huonoa: ”hyvää” tarkoittaa kaunis ja kirjava eliitti, ”huonoa” tarkoittaa kaikki muu. Ei näistä asioista silloin hirveästi puhuttu. Nyt ei paljon muusta enää tiedetäkään. Nokian yms ilosanoman levittäjät taisivat saada viestinsä perille. Mutta minua ei huvita puhua tästä enää, ei huvita valittaa. Byää. Siinä maailmassa, jonka itse koen ”hyväksi”, ei makseta palkkaa tehdystä työstä. Siellä tehdään työtä ja maksetaan palkkaa, eivätkä nämä asiat ole liitoksissa keskenään. Toimeentulo on turvattu joka tapauksessa, ja töitä riittää sopivasti, niillekin jotka eivät halua tehdä sataa tuntia päivässä. ”Huonoa” edustaa rahasta tehty okkultti voima, joka sanelee kaapin paikan ja pyörittää perseitä niin, että viimeisetkin arvot tyhjenevät huomaamatta siinä sivussa pelkkään (vessa)paperiin. Maailmassa, jossa itse haluaisin elää, raha tms ei sanele arvoja ihmisille edes vitseissä. Sillä ei ole mitään itseisarvoa. Olen kuullut satuja onnettomasta paikasta, jossa itseltään hukkuneet kansat kiinnittyivät epätoivoisesti rahan okkulttiin voimaan, toivoen näin pysyvänsä järjissään, koska ”ainakin se on jotain todellista”. Nämä ihmispoloiset hukkuivat siis itseltään ja toisiltaan, koska eivät nähneet sisimpäänsä, eivätkä osanneet kohdata toisiaan silmästä silmään. Sellaisesta on onneksi kirjoitettu kirjoja ja tehty taiteellisia varoituskylttejä jo iät ja ajat. Voimassa, joka saa ihmiset pitäytymään kiinni riittämättömäksi osoitetussa kannassa, täytyy olla jotain ihmeellistä. Entä jos taustalla onkin taikuri, joka tekee silmänkääntötemppuja meidän kustannuksellamme. Mielikuvissa annetaan äärimmäisiä vaihtoehtoja, jotka eivät kerro mitään olennaista, vaan totuus jää hämärän peittoon. Toisiaan ylläpitävät valheet hämäävät katsomoa. Mistä sen tietää. Maailman ”toimintakoneistojen” taustalla voisi olla aikalailla kaikenlaista muutakin kuin, no, niin....... Tuttujen irccityyppien välissä olisi valtavasti tilaa uusille ajatussuuntauksille, kokeiluille ja johtopäätöksille. Siis vaikutteita! Ja virikkeitä! Niistä se lähtee. Ennakkoluulottomuuden puolesta kamppailua itsensä kanssa, että uskaltaa ajatella, sanoa ja tehdä sellaista, mihin se aina yhtä onneton kuvitelma, ”yleinen mielipide”, ei liikaa vaikuta. Ei, en usko. Se on joko egoismia tai mahdotonta. Eihän kukaan kykene raivaamaan tietään umpikieroon kasvaneen alueen läpi. Haloo, kuka siellä? Että oikeastiko voisi olla tietoa ja taitoa, joita ei ”virallisissa” selityksissä juuri nyt hyväksytä. Meneekö tiedostamaan pyrkivä yksilö tänä päivänä vanhaan ansaan. Ehkä menee, jos tarpeeksi sekavasti asiat esitetään. Anteeksiantoa. Olisiko mahdollista, että kaikki ihmisen viisaus on lialla peitetty ja loassa uitetty viime vuosisadalla niin tyylikkäästi, että se on lähes kadonnut näköpiiristä. Siitäkö johtuu hänen ylhäisyytensä Nihilismi Ironia V:n voittokulku maailmassa (valevastustajan ollessa Naivi Latteus XI, todellisuudessahan he ovat liittolaisia, saman paskaloitsun lähettäjiä). Että ilman anteeksiantoa edesmenneille Hyville, Kauniille ja Tosille, ja lempeämielisyyttä kaikille niille sanoille joita emme enää ymmärrä, ei ole mitään mahdollisuutta saavuttaa uutta ja elävää näkemystä yhtään mistään. Että nk. länsimainen tie on vielä olemassa, niille jotka sille tielle haluavat lähteä. Löytyy (hullun)rohkeutta! On voimia jäljellä! Kaatukoon vaikka koko maailma, niin kauan jaksetaan kunnes uusi aamu koittaa ja idästä saadaan apua. Pohjoisessa valo säilyy turvassa siihen asti.
Kuulemma yhdelle kerrostalolle riittäisi yksi digiboksi. En ole insinööri, mutta osaan laskea yhteen 1+1. Tiedän ihmisiä, jotka eivät siirtyneet digiaikaan kapinoidakseen tätä järjettömyyttä vastaan. Kuten aiemmin kirjoitin, mekään emme ole enää mukana. Mielelläni katselin kaikenlaisia tv-sarjoja, opin nauramaan jopa Sinkkuelämälle ja kykenin seuraamaan Täydellisten Naisten ongelmia ilman minkäänlaista vastareaktiota. Myös Irakin ja terrorismin vastaisen sodan propagandaohjelmat menivät (eivät ehkä kuitenkaan ihan täydestä), 24 ja ne kaikki muutkin. Lakkasin erottelemasta, katselin vain. Ihan viihdyttäviähän ne olivat, ja olen jälleen tosissani. Äitini kertoi eilen puhelimessa, että he voisivat antaa meille ylimääräisen digiboksin. Sanoin, että luojan kiitos paljon, mutta älkää ainakaan ihan vielä – kyllä me ilmankin osataan elää. Television ja videolaitteen ostin itselleni vasta elokuun lopulla vuonna 2005, halvimmat mahdolliset tietysti. Sittemmin olen ottanut menetettyä vahinkoa takaisin, eli kahlannut läpi hyvin paljon elokuvia, jotka olen ostanut kahdella eurolla kappale erään videoliikkeen pahvilaatikoista. DVD-laitteen sain ilmaiseksi ystävältäni. Ja olen tässä fiilistellyt. Edesmennen isoisäni suosikkisarjaa, Ylikomisario Morsea, muistellakseni niitä viikonloppuja, jolloin vierailin hänen luonaan ja joimme lasin viskiä ja pari kaljaa samalla kun Morse joi työpäivänsä aikana useamman. Kolme kautta Miami Vicea ihaillakseni maisemia ja autoja, hyvä että sellainenkin sarja tuli tehtyä, tosin nythän kaahailun voisi lopettaa, meillä on se jo nauhalla! Mitäs muuta ajankohtaista vielä. Erkki Tuomioja heittää varovaisesti puolivitsinä kehiin jotain sellaista, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla itsestäänselvyys kaikille ihmisille jo aikaa sitten. Taisi joku läheiseni todeta siihen, että bensa todellakin kortille ja heti! Mitähän se sitten kertoo ihmisistä, että bensakorttia ehdottava tyyppi halutaan teilata sen sijaan että hurrattaisiin. En minä pahalla, onhan se ymmärrettävää. Mutta ajat muuttuvat. No, hauska ja miellyttävä tapaaminen oli viime viikonloppuna. Olin ravintolaseurueessa johon kuului eräs naispappi, joka sanoi harkinneensa insinööriksi opiskelemista, ei sillä ettäkö nykyinen työ olisi inhottavaa, mutta palkkaa tulisi enemmän. Minun teki mieleni sanoa hänelle, että voisin itse opiskella papiksi (vaikken ole vieläkään ihan varma, että minkä uskontokunnan), ei sillä ettäkö kansantaiteilijuus ja kansantieteilijyys inhottaisivat, mutta saisinpahan palkkaa työstä elämän ja kuoleman mysteerin lähellä, joka on kuitenkin asia, jonka arvoa ei voi mitata. Luin jostain lehdestä, että insinööri ei tarvitse mysteeriä. Juuri sitä minä olen tässä yrittänyt sanoakin. Ja nyt ei pidä erehtyä, ei insinööreissä ole mitään vikaa, mutta jos koko maailmankuva rakentuu teknologian varaan..... Äh, minua ei huvita kirjoittaa näin yleistajuisesti. Jos joku on ihmetellyt, miksi teksteistäni ei saa välillä mitään tolkkua, vika ei todennäköisesti ole lukijassa vaan lukutavassa. Puhun päällekkäisten, lomittaisten ja toisiinsa virtaavien vertausten kautta, käytän ”käsittämättömiä” ja paradoksaalisia sanankäänteitä jopa niinkin selkeässä formaatissa kuin kolumni, sillä olen runoilija enkä mikään kunnon (lehti)mies. Itselleni runous on tavallisen logiikan ulkopuolelle ulottuvaa ajattelua ja sen jatkuvaa syvenemistä, ei pelkästään kirjoittamista, joka ilmentää pintatasolla ajattelun kautta tehtyjä löytöjä. Ensi kerrasta lähtien alkaa sellainen verbaalinen ilotulitus ettei ole ennen nähty. Teitä on nyt virallisesti varoitettu. Aiheena on esoterian yhdistyminen ehdottomaan henkiseen vapauteen, aineksia uudistuvaan maailmankuvaan, uskontojen lähestyessä toisiaan. Roviot on sammutettu, nyt on aika kaivaa esiin kaikki kynttilät vakan alta.
Suomalaisten melankolia on todellisuudessa alemmuuskompleksia kuninkaallisen Ruotsin ja keisarillisen Venäjän välissä. Mutta jos kerran juuret ulottuvat syvälle ikiaikojen soihin ja pohjamutiin asti, sehän tarkoittaa sitä, että latvojen tulisi kasvaa Otavaisen olkapäitä ja Suuren Äitikarhun syliä kohti. En pidä siitä, että niin laajalti puhutaan suomalaisten synkkyydestä ja murjottamisesta (toki tietyissä piireissä aiheen käsittely vielä toimii). Se on vain totuuden nurjempi puoli, jonka tarkoitus on tuoda voimaa, jolla nousta aidosti kaikkien lässytysten yläpuolelle Taivaallisiin näköaloihin. Kuten silloin kun ihminen oikeasti astuu kuiluun: saako hän mahdollisuuden nähdä myös Pelastavaa Valoa? Eräs naisrunoilija sanoi minulle, että nykyrunoudessa Sielu ja Rakkaus ovat kiellettyjä, ovat olleet jo jonkin aikaa. Tunnen suurta kiusausta vastata, että ilman Sielua ei ole mitään taidetta, ja ilman Rakkautta ei ole mitään. Osataanko sitä enää kärsiä kunnolla, mitä, onko jossain vikaa? Entä osataanko kyntää kyinen pelto, nousta pikkumaisuuksien ja teennäisten synkistelyjen yläpuolelle? Ei sillä, ettäkö kärsimys mitenkään olennaisesti ja välttämättömästi kuuluisi prosessiin. Mutta miksi taide on usein luonut, jo pelkällä olemuksellaan, kestävää pohjaa ihmisille kulkea täältä ”sinne ja takaisin”. Kyse on oikeastaan hyvin yksinkertaisesta laista, jota on noudatettu ammoisista ajoista lähtien, tavalla tai toisella, ja modernitkin taiteilijat viimeistään myöhemmillä tuotantokausillaan. Mikään post-modernin tai sen jälkeisen sekaannuksen ajan oire tai houre ei merkitse tässä yhtään mitään. Sanon tämän näin, koska välillä tuntuu, ettei sitä olla ajateltu sataan vuoteen. Ruotsalaisissa loistaa valo, joka tekee maalaisen kateelliseksi edelleen. Samoin venäläisten tietyisssä piirteissä on korkeampaa henkeä (monet meistä eivät ole koskaan halunneet sitä nähdä, mutta se on olemassa siitä huolimatta). Pietarissa on kaikkien siellä käyneiden tuttujen ja tuntemattomien mukaan jotain sellaista ilmassa, eli eetterissä, josta takaisin Helsinkiin saapuminen saattaa aiheuttaa henkisiä hiertymiä – onko täällä ilma niin paljon tyhjempää? Ruotsalaisten hyväntuulisuus sisältää ihmeellistä onnea. Onko heille kehittynyt kirkkaampi aura kuin suomalaisille? Olen aina rakastanut ruotsalaisia ja tuntenut sympatiaa venäläisiä kohtaan, vaikka [tämä kohta on sensuroitu pois]. Molemmilla naapureilla on omat pahat puolensa, ongelmat, jotka Suomessa on nähty sellaisella tavalla ja sellaisella tarkkuudella, jota muualla maailmassa on turha odottaa. Onko meillä mahdollisuus ottaa kummankin naapurimaan hyvistä puolista mallia ja unohtaa ne vähemmän hyvät? (Sellainenkin aika saattaa tulla, jolloin meiltä otetaan oppia). Läntinen Eurooppa ja Itäinen maaperä kohtaavat vapailla rajankävijöiden mailla. Mitä me aiomme tehdä? Kerrotaanko lisää alapäävitsejä toisillemme ja pidetään pitkävihaa. Tällä en viittaa tekstiviestikohuiluun, vaan ihan tavallisten ihmisten arkipäiväisiin puheenaiheisiin. Vitut, perkele. Otetaanko mieluummin se yläpääkin vihdoin kunnolla käyttöön, kyllä meille on kauhalla annettu, joten heitetään ne lusikat jo nurkkaan! Jos Suomineito lapsineen osaisi hyödyntää kaiken sen voiman, joka näistä synkistä ja syvistä vesistä lähtee, ja onnistuisi kurkottamaan kohti tähtien viisautta, suomalainen kansansielu lovisine luontoineen ottaisi viimein paikkansa tässä maailmassa. Siihen ei päästä kiroilemalla ja kossupullo kädessä nyrkkiä puiden. Eikä siihen päästä naurettavilla alemmuuskomplekseilla, joita yritetään kätkeä milloin minkäkin naamion taakse – ja aina yhtä kömpelösti ja epäuskottavasti, koska ”sanomaton” rehellisyys paistaa läpi niin vahvasti. Olisiko häikäilemätöntä lähettää kutsua ja haastetta eteenpäin? Juuret ovat nyt jo niin syvällä, ettei alemmas taida enää päästä. Ei siellä sonnassa ole muuta kuin raaka-aineet kullan luomiselle. Joka pelkkään sontaan jää, se sontaan hukkuu. Grow up! Kyllä Väinämöinenkin jo tietää, että Louhi on ollut lumottuna, tarkoituksenaan koetella ja kasvattaa pimeän Pohjolan kuvilla kalevalaisia. Räkänokka niistäköön nenänsä ja tyhjännaurajasta vielä mies tulee. Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia kultaista nuoruutta, kolmannellatoista hetkellä ehtii hyvin. ”Tätä toivoin, tätä vuotin, iän kaiken kasvattelin....”
Myötätunto sanana on kärsinyt inflaatiosta samoin kuin esimerkiksi viime aikoina paljon puhuttu intuitio. Myötätunto on kärsinyt jo kauan, intuition kärsimystie on ilmeisesti vasta aivan alussa. Mutta niinhän se aina menee. Ja aina kun itse alkaa tässä elostelemaan, heti saapuu vastaan seinä, joka muistuttaa samasta asiasta; siitä miten vaikeaa on selittää tai avata asioita ilman että sortuu joko oikeasti tai näennäisesti, in spirit or in letter, turhaan itsekorostukseen tai muuhun ylpeilyyn. Vaikka kuinka olisi tietoinen siitä, miten kirjaimet huomaamatta ottavat oman tahtonsa mukaisesti uusia paikkoja merkityksineen (viimeistään lukijan mielessä) kun alkaa ajatella ääneen tai luetella sanoja ruudulle, se ei useinkaan auta, vaan sitä joutuu vierestä katsomaan kuinka on ”oikeastaan” yltänyt juuri siihen mihin pitikin, mutta ”väärästään” jäänyt kauas siitä. Myötätunto on johtoteemana sellaista laatua, jolle ei ole olemassa vastinetta, paitsi ehkä sanan erilaiset synonyymit tai sitten se paljon parjattu X.X.X.X, josta en ala nyt puhumaan. Se on pahan laskusuhdanteen kierteessä ollut jo niin kauan, että täytynee odotella pörssikurssien korjaantumista vielä pitkä tovi ennenkuin uskaltaa sen tiimoilta taas avata suunsa. Sen sijaan myötätunnossa on laajempana teemana vielä jäljellä paljon varaa yhteisille nimittäjille, niiden kehkeytymiselle. Kunhan ymmärtää, että kyseinen sana tarkoittaa pohjimmiltaan jotain muuta(kin) kuin sitä mikä siitä ehkä ensimmäisenä tulee mieleen. Nykymediassa eli tiedonvälityksessä, ja yhteiskunnassa noin muutenkin, on paljon ongelmia juuri niissä näkymättömissä teemoissa, joita ihmiset soittelevat päivät pitkät, toistensa ohi ja toisiaan vastaan, koska eivät löydä yhteisiä nimittäjiä, joille rakentaa yhteistä pohjaa. Vaikka ideamaailman tasolla niitä nimittäjiä olisi tarjolla pilvin pimein ja kultaisin reunoin. Siltoja rakentamaan mentäessä usein joutuu näkemään poltetun sillan taktiikkaa, joko vierestä tai itsekin osalliseksi ajautuneena, (teko)syystä tai toisesta. ”Sellaistahan se on”. Toisaalta huvittavaa on se, että mitä enemmän ajattelee sanojensa mahdollisia seurauksia tai vastaanottajien mahdollisia reaktioita, sitä vähemmän pystyy puhumaan mistään, koska aina löytyy vähintään tuhat ihmistä, joiden elämäntilanteeseen tai ajatusmaailmaan se ei sovi ollenkaan. Hauska ajatusleikki, tai oikeastaan aika tylsä. Miten esittää asiat ilman, että joutuu joko (kaksinais)moralistin tai ilveilijän rooliin? Ja kun näitä asioita on tarpeeksi / liikaa pohtinut, saattaa huomata jo menettäneensä sitä vilpittömyyttä, jolla kaikki kolumnitkin pitäisi kirjoittaa. Abstrakti jaarittelu ei auta. Miten nopeasti vedät lonkalta.... Mutta se myötätunto. Entä jos pohjattomalla pohjallakin kävellessä voisi katsoa eteen tai taakse ja todeta, että ”tämän minä valitsisin uudelleen, eikä mitään muuta voi edes ajatella pidemmällä aikavälillä.” Koska, ja kyse on ainoastaan omasta näkemyksestäni, josta vain kerron enkä toivottavasti kuulosta julistajalta, siellä tuntuu olevan (siltoja) rakentavaa voimaa vaikka se olisikin joskus onnettomalta ja hiljaiselta näyttävää. Jos nyt puhutaan lähinnä sellaisesta elämänasenteesta, jota vähän kerrassaan yrittää kasvattaa itsessään, olkoonkin että aina epäonnistuu ja sanoo / tekee väärin…. No, taas menee kryptiseksi. Minä vedän yleensä lonkalta ja silmät kiinni. Minulle riittää, että tiedän oikean ilmansuunnan, sen jälkeen asia ei ole enää minun käsissäni (intuitio kyllä kantaa perille jos on kantaakseen). Erilaisissa merkitysvirroissa ja tunnelmissa täällä eletään, ja näihin virtoihin voi aina laskea kriittiset sanansa, se ei ole varsinaisesti yksilöitä koskeva asia. Itse ihmiset todella ”tekevät mitä haluavat”. Toivoa voi vain, että he ”tietävät mitä tekevät”.
Olisivatko monet tutkijat ja hutkijat, jotka painivat apurahahakemustensa kanssa, tyytyväisempiä jos heidän toimeentulonsa turvattaisiin ennalta. Kaiken luovuuden ja innon voisi käyttää omaan työhönsä eikä paperisotaan, jossa täytyy aina valehdella tekemisiään ja ajatuksiaan. Nykyiseen pyyntökulttuuriinhan kuuluu asioiden vääristely ja kaunistelu. Eihän tämä päde kaikkien kohdalla (peskää kätenne!), mutta se kertoo jotain niistä suuntaviivoista, joiden mukaan asiat hoidetaan. Olettaisin, että turhaa työtä ja kallista aikaa säästettäisiin, jos ne rahat löytäisivät hakijansa jotain muuta tietä pitkin. Jos perustulo kuuluisi kaikille, riippumatta siitä mitä itse kukin tekee, siinä punnittaisiin ihmisten vastuunottokykyä ja yhteisistä asioista välittämistä uudella tavalla. Löytyisikö täältä tarpeeksi ”lähimmäisiä” kannattelemaan yhteiskuntaa, jos rahaa tulisi tilille joka tapauksessa? Toiveikkaatkin ihmiset myöntävät, että ”ensin todennäköisesti menee överiksi, mutta se tasoittuu ajan kanssa”. Olisiko siinä ajateltavaa niille, jotka luulevat, että on vain kaksi mielipidettä asiasta. Tottakai se tuottaa ongelmia, tässä maailmanajassa ja tällaisella mentaliteetilla, joka meillä on. Mutta entä jos yllättäen ihmiset löytäisivätkin paikkansa maailmassa ja töitä tehtäisiin parhaimmillaan uudenlaisella innolla. Ei tarvitse olla mikään tietäjä ymmärtääkseen miten paljon ”turhia” työpaikkoja tällä hetkellä pidetään yllä, ja millaisista tekosyistä (en ala taaskaan nimeämään, sillä en halua itselleni lisää ikävyyksiä). Ja se tahattoman byrokratian määrä on vanha, lopppuunkulunut vitsi. Ei tarvitse olla näkijä huomatakseen joidenkin tutkijoiden ja hutkijoiden ilmeistä jotain sellaista, joka puhuu enemmän kuin heidän julkaisematta jääneet teoksensa. Vapaana kuin taivaan lintu voi aina tehdä seuraa metsän eläimille ja palata ajassa tuhat vuotta taaksepäin. Mutta ehkä sitä kuitenkin olisi mieluiten mukana kehityksessä, joka kulkee eteenpäin. Vuosituhannen alkupuolella yliopiston laitosten käytävillä liikkui kiinnostuneita jatko-opiskelijoita ja nuoria tutkijoita, joilla oli toiveikkaat tulevaisuuden näkymät. Nyt meillä on 30-40 -vuotiaita ”tietäjiä”, joille ei löydy tehtävää tässä yhteiskunnassa. Pitäisikö se Platonin Akatemia oikeasti herättää jälleen henkiin? Kenelle kuuluu valta pyörittää myllyä, kuka käski laittaa näin isoja panoksia pelipöydälle? Huomaan, miten vaikea minun on suhtautua mitenkään nykyisiin talouskeskusteluihin, kun olen sitä porukkaa, joka luki Marxin kapitalismikritiikeistä jo ikuisuus sitten (vaikken ”kommari” ole koskaan ollutkaan). Mitähän liikkuu eläkkeelle jäävän professorin mielessä, jolla on takanaan vielä huomattavan paljon pidempi aika, siis ikuisuutta pidempi, saman ei-oon kuuntelemista. On paljon mielenkiintoisempiakin asioita tässä maailmassa, joihin aikaansa kuluttaa. Mutta säilyvätkö ongelmat ja puhe vain jatkuu? Onko kuinka moni edes samaa mieltä siitä, pitäisikö panokset jakaa ”kristillisesti” tasan vai laulaa tyyliin Everybody knows (Cohenin kappale kiteyttää ongelman jossain määrin edelleen, mikä on jo vitsi sinänsä). Enpä nyt puhu vallankumouksesta sentään,
vaan uusien ja hallittujen, harkittujen ideoiden viljelystä. Olen
sitä mieltä, että mitään muuta vaihtoehtoa ei
ole pidemmällä aikavälillä: perustulo kuuluu jokaiselle.
Tai eihän tämä ole mikään uusi idea. Kuulemma
jo 80-luvulla käytiin kova taistelu asian tiimoilta, ja perustuloa
ajaneet tahot hävisivät (mukana oli sittemmin presidenttinäkin
tunnetuksi tullut henkilö, siis häviäjien puolella –
mutta tämä on vain huhupuhetta, joten en uskalla vahvistaa todeksi).
Eli Suomessa on käyty korkealla tasolla 20 vuotta sitten keskustelua
näistä asioista, mutta silloin päätettiin tehdä
toisin. Nyt voisi kissan nostaa taas pöydälle. Vaikka onkin
aikalailla myöhäistä monen asian suhteen. Mutta olisiko
yhä parempi myöhään kuin ei milloinkaan? Ehkä meidän on kulttuurimuutosta odoteltaessa siirryttävä välitilaan, jossa vanhan ajan tyyliin kuninkaat ja mesenaatit maksavat runoilijoille ja filosofeille ym tyhjäntoimittajille. Eli, ketkäs ne nykyajan kuninkaat ja mesenaatit ovat? Ja kuinka pitkä matka on lahjonnasta ”lahjan antoon”? Entä sätkynukkena olemisesta omantunnon äänen seuraamiseen?
Suomeksi on vaikea selittää mitä sana holiday kätkee sisäänsä. Englannin holy days on meillä lomailua (mistähän muuten sana ”loma” on peräisin?). Eivät taida monet englantilaisetkaan tietää oman kielensä hienouksista ja holidayn mahdollisesta merkityksestä. Se voisi tarkoittaa sekä ulkoista että sisäistä matkaa. Matkustamista pyhille paikoille, pyhään aikaan, pyhien yhteyteen. Ja oman itsensä löytämistä, puhdistautumista, ehkä uuden kierroksen alkuun saattamista. Ymmärrän kuitenkin niitä lomailijoita (ja pakkohan minun on), jotka pitkien työviikkojen jälkeen matkustavat etelän lämpöön ottamaan aurinkoa ja olemaan tyhjäkäynnillä. En edes tiedä miten rankkaa raavaan työn tekeminen on, tai miten rankat huvit sellainen vaatii. Mutta olen hyvä arvaamaan. Silti, kuinkahan moni Kreikan rannalla makaileva aavistaa, miten pyhällä maaperällä lepää? Miten moneen kerrokseen hiekkarannan ympäristö kätkee mysteerimenneisyyttään ja -nykyisyyttään. Ei tarvitse käydä yhdessäkään kappelissa tai luostarissa, eikä yhdelläkään rauniolla. Niiden vaikutus ulottuu kaikkialle, sitä ei pääse pakoon, vaikka kuinka joisi itsensä kaatokuntoon ja kieltäytyisi katsomasta ympärilleen. Ja sitten kotiin lennettyään ihmettelee, miten onkin näin virkeä ja levännyt olo. Ehkä se oli pelkkä aurinko. Tai kuten eräs Kreetan kävijä totesi: tomaatitkin ovat kasvaneet niin erilaisissa olosuhteissa kuin täälläpäin, että kyse on vain nimellisesti samasta kasvista. Ai niin, eihän Kreikka ole ollut muodissa enää vuosikymmeniin. Meniköhän pohja koko jutulta. Olenko ajastani jäljessä. Lappikin lämpenee kohta ja kreikkalaiset muuttavat muiden mukana Suomeen, kaikki veden perässä. Välimerellä on helvetin kuumaa ja kuivaa muutaman kymmenen vuoden päästä. Vaihdetaanko aihetta. Tokihan vaakakupissa painaa se, että kun aika on jaoteltu selkeästi työhön ja vapaallaoloon, niin mahdotonta on ymmärtää enää muunlaista käsitystä. Vaikkei ole kovin kauan siitä, kun mitään työaikaa ei ollut olemassakaan. Toki ihmiset ”raatoivat niska limassa”, kuten olen kuullut sanottavan, aamusta iltaan ja vähintään kehdosta hautaan, yleensä sen jälkeenkin vielä, kun ei lepoa suotu aaveillekaan. Mutta he eivät olleet koskaan missään töissä. Eli mitä sinä teet työksesi? Oletko konsulttina konsulttia hakemassa, IT-alalla ilmatorjuntaa harrastamassa, vai Nokialta lähdössä kumisaappaat jalassa.... Ollaanko sitä sitten menty yhdestä ylityökulttuurista toiseen. Itse olen usein tuntenut huonoa ”omaatuntoa” siitä hyvästä, etten ole tehnyt tarpeeksi oikeaa työtä. Mutta kun lähemmin tarkastelen mitä ihmettä oikea työ tarkoittaa, huomaan että eihän se pitänytkään paikkaansa. Annoin vain heikkona hetkenä jonkun varjo-olennon kuiskutella korvaani totuuksiaan, jotka ovat valheita, kun ne on käännetty sille kielelle, joka eniten heijastaa todellisuutta. ”Eikö kyse olekaan siitä, kuka tekee mitä ja kenen palveluksessa?” Itse en tee eroa työnteon ja lomailun välillä. Olen aina töissä. Valtion kielelle käännettynä se tosin tarkoittaa, että olen spurgu. Mistähän sekin sana muuten tulee. (Kumpi niistä, ensimmäinen vai viimeinen? Molemmat! Spurguvaltio!) Turha varmaan mainita siitäkään, että jos ”pyhiinvaelluksesta” tulee pakkomielle, joka jättää kaikki olennaiset arkielämän huomiot ja tapahtumat varjoonsa, voi olla, että synkissä merkeissä menee sekä loma että Holy Days. Pyhittyminen tms tapahtuu jos on tapahtuakseen, ”ei se riipu mistään muusta kuin....” Mistähän se muuten riippuu. Jos anovalle annetaan ja sitä-saa-mitä-tilaa. Sitä voi miettiä vaikka siinä, noo, työn lomassa.
”Sitä vain tapahtuu, ei sille ole mitään selitystä, ja raivostuttavinta on se, että kaikenlaiset epämääräiset ihmiset alkavat pätemään tällaisten tapausten jälkeen, epämääräisillä selityksillään”. Yhteisöllisyyden lisääminen ratkaisuna nykynuorison mielenterveysongelmiin edustaa yksipuolista ajattelua, ja saattaa johtaa kierteen syvenemiseen. Tai vaikka mitään kierrettä ei olisikaan olemassa ja kaikki tapahtuneet ”väärinteot”, erityisesti selittämättömät hulluudenpuuskat (järjettömine seurauksineen), olisivat vain sattumia vailla mitään yhteyttä keskenään, niin silti vääränlaisten yhdessäolon muotojen lisääminen oikeanlaisten muotojen kustannuksella aiheuttaa...... On olemassa hyvää ja huonoa yhteisöllisyyttä. Jälkimmäistä lisätään usein hätäisesti sillä verukkeella, että ongelmien syynä nähdään eristäytyminen ja erakoituminen. Ymmärtämättä jää se tosiasia, että vääränlainen yhteisöllisyys on omiaan lisäämään ”häiriökäyttäytymistä”, mukaanlukien pakkomielteinen eristäytyminen ja kokonaan syrjäytyminen yhteiskunnasta. Näiden kahden ongelman, eli huonolaatuisen individualismin ja huonolaatuisen yhteisöllisyyden, näkeminen niiden todellisessa muodossaan olisi suotavaa, jos asioille tahdotaan oikeasti jotain myös tehdä. Hei, on siis olemassa myös hyvälaatuista individualismia ja hyvälaatuista yhteisöllisyyttä!!! Read my lips. Tässä kohtaa nimittäin mennään yleensä komeasti metsään kahdella rintamalla. Olisi osattava katsoa kahdesta täysin eri suunnasta samaan aikaan, ja samalla punoa yhteen eriävät johtolangat. Tulee väistämättä mieleen kaikuja Nietzschen vanhoista, loppuunkuluneista aforismeista: roskaväki on onnistunut pilaamaan monta pohjimmiltaan hyvää ihmistä, kaivovedestä puhumattakaan. Samasta kaivosta likaisen ja kovettuneen roskaväen kanssa juovat haavoittuneet sielut menevät sekaisin ja kostavat kaikille. Mutta tuo aforismi kuuluu kirjallisuuteen, ei sitä kannata viljellä tosielämässä. Lohikäärmeen nahkoihin meneminen auttaa, kuten eräs uudempi, unohdetumpi ja silti yllättävän käyttökelpoinen sanonta kuuluu. On ymmärrettävä sisältä käsin ne henkiset syyt ja seuraukset, jotka yhteisöllisellä tasolla jatkuvasti ruokkivat (nuorissa) ihmisissä niitä piirteitä ja ajatuksia, jotka pahimmassa tapauksessa sitten johtavat moninaisiin ”väärinkäytöksiin”. Tästähän ei saisi puhua, koska se ei kuulemma ole totta. Vaikka lukemattomat ihmiset kykenevät sen kaiken sielunsa silmillä selvästi näkemään? Pelkästään sen mahdollisuus on tarpeeksi, ei sen edes tarvitse olla totta. Jos se on mahdollista, niin eikö sille kannata uhrata jo vähän aikaansa, onpahan ainakin suurempi todennäköisyys ennaltaehkäistä tulevia ja ”selittämättömiä” järjettömyyksiä. Yhteisöllinen ymmärrys loppuu aina silloin tällöin kesken, ja ongelmien todellinen luonne jää selvittämättä. Onhan sekin mahdollista, että missään ei ole mitään järkeä tai millään ei ole mitään väliä, mutta enpä löisi kolikkoakaan vetoa sellaisen mielipiteen puolesta, kuten monet näköjään (ja yllättävänkin helposti) tekevät. Moraalista ei voida enää kunnolla puhua, eikä oikeastaan pidäkään voida. Se on kaikki löydettävä itse. Jos siitä ei saa kunnollista omakohtaista tuntumaa, se lakkaa olemasta. Eikä siitä saa tuntumaa, jos kaikki yhdessä heitetään ”vakava-henkisyydet” ja ”idealismit” roskiin. Viime aikoina itsevarmat älypäät ovat tehneet omia jätöksiään vanhojen ja viisaiden sanojen päälle, sen sijaan että niitä olisi edes yritetty muuntaa toimiviksi ja viedä eteenpäin. Sillekään ei mahda mitään, paitsi että jätökset on helppo jättää omaan arvoonsa ja keskittyä itse johonkin, jonka kokee tärkeäksi. Ihmiset luulevat, että se on nyt sitten totta, kun kerran niin sanotaan. Ei tarvitse osata edes laskea yhteen ymmärtääkseen, miten yksi johtaa toiseen. Ja miksikö, jos kerran luulen tietäväni, en mainitse yhtään konkreettista esimerkkiä? Miettikää. Minullahan voisi olla tuhat raadollista ja koskettavaa totuuden sanaa suussani, odottamassa lupaa lähteä lentoon. Been there, done that. Mitään hyvää siitä ei koskaan seurannut.
Kymmenen vuotta sitten muutin Haminasta Helsinkiin. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, muutin ensin Korsoon. Ja vasta tällä vuosituhannella pääsin Töölöön, josta ajauduin Kallion kautta Punavuoren liepeille ja lopulta nykyiseen, salaiseen piilopaikkaani. Sieltä ryömin joka päivä esiin kuin luolamies tai häkistä karannut kani, ja hyppelehdin pitkin pihamaata. Syyskuussa 1998 lauloin paljon Frank Sinatraa. Start spreading the news, I'm leaving today. I wanna be a part of it, in old.... Helsinki. Ja lauloin myös Leonard Cohenia. I told my mother: mother I must leave you. Preserve my room, but do not shed a tear. Should rumours of a shabby ending reach you, it was half my fault and half the atmosphere. Kävelin pitkin Helsingin ja Korson katuja, ärjyen resitoiden samoja puhkikuluneita kappaleita yömyöhään ja aamuyöhön asti. Syksyn sateissa ihmiset ympärillä lakkasivat olemasta. Ilmassa oli raudansekainen haju. Luonto sisäänpäin kääntyneenä paljasti runojaan samalla tavoin virittyneelle ohikulkijalle. Ja tekee niin joskus vieläkin. Olisikohan muuten lehtien kuihtuminen näennäistä ja ulkokohtaista, jos suuntaisi katseensa oikein.... Unohdin ottaa puvun pois ylioppilasjuhlien jälkeen. Enkä sittemmin enää muunlaisia vaatteita ole pitänytkään (lukuunottamatta erästä pitkää ja antoisaa musiikkiteatterikiertuetta, jolloin puvustossa oli lähinnä nahkaa ja Halfordin paita). Vanha ja monta numeroa liian iso seiloritakki päällä astelin antropologian laitokselle kaikella sillä maailmanlopun palolla, mitä nyt ”normaalilla” 19-vuotiaalla vain voi olla. Mitenkäs se Goethen sanonta kuuluikaan. I was a shipwrecked sailor, more ill in my soul than in my body. Löytöretkillä sattuu ja tapahtuu. Se koskee myös post-modernin ajan henkisiä löytöretkeilijöitä. Huojuin yliopiston päärakennuksen käytävillä ja naureskelin. Minne olin päässyt ja miten ihmeessä. Mitä siellä edes luulin tekeväni. Tapanani oli raahautua ”hiljaiseen huoneeseen” päiväunille, kunnes uskovaiset häätivät minut pois, jonkinlainen porttikielto mukanani. Olin kuin mustamaalattu lammas. Virallinen taudinmääritys: kansantaiteellinen ahdistus. Kuinka paljon vaadittiin, ennenkuin sellainen saatiin hoidettua? Ei paljoakaan, ei oikeasti paljoakaan sinänsä. Parit runouden klassikot nyt lähinnä. Mutta jos television realitysarjoja seuraisi, niin kukaan ei todennäköisesti paranisi ikinä. Goethestäkin olisi tullut terroristi pelkästään niitä ohjelmia katsomalla. Olen vastikään liittynyt osaksi suurta ja mahtavaa digiaikaa, ja parissa viikossa elänyt uudelleen läpi useita vakavanhoja, jo kauan sitten kunnialla selvittämiäni kriisejä sen vuoksi. No, se on niin pientä ja marginaalista, ettei siitä saa edes jutun juurta aikaan. Ymmärränhän minä, viatonta kaikki, verrattuna moneen muuhun. Mietin vain sitä, mitä eräs venäläinen ystäväni sanoi jo silloin aikoinaan. Että taiteilija ei voi erottaa itseään ympäröivästä ajasta ja ihmisistä. Että ympäröivä aika ja ihmiset luovat taiteilijan... Pidän edelleen lippua korkealla ja toiveita yllä, uskoa huomiseenkin. Mutta se on kyllä riippumatta siitä, miltä todellisuus näyttää ruudulla tai ikkunan takana. Suomen Goethen eli Koskenniemen hengessä ei meno ja meininki liikaa haittaa, olkoon se mitä tahansa. ”Suo päivän mennä ja toisen tulla, ei ole kiirettä mulla”. Joka päivä astun esiin piilopaikastani, ja elvistelen pihamaan kaneille.
Sain tällä viikolla ystävältäni ilmaislipun Orionissa pyörivään Philippe Garrelin elokuvaan Les Amants réguliers (suomeksi ihan tavalliset rakastavaiset). Koska olen muutenkin boheemi kuin vain viikonloppuisin, en mene katsomaan mitään ellen saa ilmaislippua. Elokuva kesti kolme tuntia, eikä siinä tapahtunut paljoakaan, ei ollut juonta, ei tarinaa, ei kerrontaa. Ja filmikin oli mustavalkoista. Onneksi olin valmistautunut hyvin. Kävellyt aurinkoisena iltapäivänä muutaman kilometrin verran keskustaan. Matkani kulki usean romanttisen puiston halki, eikä reitin varrella muuta vastaan tullutkaan. Pelkkää viheraluetta ja jylhiä kallioita alusta loppuun. Kuka väitti, ettei Helsinki ole kaunis. Vaikka olenkin välillä oikea vetelehtijä, en aina kävele takki auki, enkä muutenkaan muistuta ranskalaista eksistentialistia. Ja elokuva oli hieno, mitähän siinä kuvattiin..... Katsoin Monte Rosson televisiosta. En ota kantaa siinä esiintyvään vitun hokemisen syvempiin merkityksiin, enkä ala viisastelemaan tai arvostelemaan. Sen verran voisin hiljaa jahkaillen todeta, vertailun vuoksi ja vähän totuudenkin, ettei elokuva taida olla sukupolvikuvaus laajemmassa mielessä. Minä en tunnista siitä itseäni, enkä tunnista ketään ihmistä, jonka tunnen. Vaikka suurin osa meistä asuu Helsingin keskustan liepeillä. Se on tavallaan hämmentävää. Minun "sukupolveni" ottaa satunnaisesta irvailustaan huolimatta äärimmäisen vakavasti filosofiansa ja runoutensa, ylipäätään kaiken tieteen ja taiteen tekemisen, ja se näkyisi kyllä pilaelokuvassa asti, kuten Valehtelijassa näkyi aikoinaan Kaurismäkien "sukupolven" eetos. Me olemme sellaisia, vaikkeivät kaikki meistä kouluttautuneetkaan akateemisesti - mikä lasketaan pikemminkin hyveeksi kuin paheeksi näinä päivinä, kun Aalto-korkeakoulun henki leijailee vetten päällä. Sillä innovatiivisten menestysbrändien kanssa minulla tai minun "sukupolvellani" ei ole niinikään mitään tekemistä, enkä sano tätä provokaation nimissä, vaan totean lakonisesti kylmän tosiasian. Siihen päälle joku voisi vielä sylkäistä ja vajaamielisellä äänellä naukaista koko elokuvan ainoan vittu-sanan. Valehtelijasta tehtiin osittainen pastissi kaksi vuotta sitten, kuten Kymenlaaksossa hyvin tiedetään. En tosin voi ottaa kantaa siihenkään, koska oma lehmäni on mukana ojassa (minua hieman harmittaa, etten voi kommentoida läheskään kaikkia asioita joita haluaisin, sillä lehmäni hyppivät ojiin). Niin, siis onhan Valehtelija itsekin lähinnä pastissi. Muistan kun näin sen joitakin vuosia sitten ensimmäistä kertaa. Alle tunnin mittainen elokuva, joka on huonosti kuvattu ja jossa vuorosanoista ei saa mitään selvää. Teknisesti ottaen erittäin köyhästi toteutettu, niinkö. Kaikki väärin! Miksi en muista koskaan nauraneeni millekään muulle elokuvalle yhtä paljon, vedet silmissä, jokaista vitsiä ja idioottimaista sanankääntöä ihaillen. Valehtelija oli ja on yksi parhaista koskaan tehdyistä suomalaisista elokuvista. Ja huolimatta Ville Alfan "itsekkyydestä" ja "laiskuudesta", minulle ja kaltaisilleni se filosofointi ja kirjoituskoneen äärellä vehtailu on hyvinkin merkittävä kuvauksen kohde, vaikka siitä pilaa tehdäänkin. Taustalla on tietty elämänasenne ja maailmankatsomus, johon kuuluu itsestäänselvänä asiana laajan ja jatkuvasti laajenevan yleissivistyksen vaaliminen. Elinpiiri koostuu näistä asioista, mm. kirjoista ja kirjoittamisesta, ajattelusta ja keskusteluista. Suomi on eksistentialismin uusi kehto ja niin edelleen. Miljööstä erottaa todellisen sanoman. Valehtelijassa on elävää henkeä, jossa näen paljon toivoa, ideaaleja, vilpitöntä elämäniloa. Nämä kaikki tulevat esiin sen huumorissa, joka on tietenkin koko elokuvan olennaisin asia. Naurattaa, ja syitä on niin paljon, ettei niitä koskaan muista tai osaa luetella oikein.
Kuvitellaan, että jossain olisi olemassa metsän erakko, joka eläisi elämäänsä vapaana monenlaisista nykyaikana väistämättömistä vaikutteista. Siellä hän saisi luotua rehellisen, vilpittömän suhteen ympäröivään todellisuuteen, sen eri olemuspuoliin, seuranaan ja työvälineinään laaja kokoelma "hyvin valikoituja teoksia" (heh heh). Opinkappaleet tulisivat tutuiksi, kaikenlaisten pyhien elämänkerroista Giordano Brunon kaltaisten maailmankansalaisten teksteihin. Vaikkei hän näkisi niissä sovittamattomia ristiriitoja, kukaan ei tulisi leimaamaan hulluksi tai kerettiläiseksi (sillä eiväthän ne ihan yksiin taida mennä). Hänen on luotettava "omaan tuntoonsa". Mutta suureen kaupunkiin muuttaessaan hän kadottaa pian kaiken mihin uskoi ja kaiken mitä oli pitänyt totuutena. Ja silloin hänestä tulee raivohullu tai haalea nihilisti, kun ei voi luottaa enää mihinkään. Tällainen metsän erakko on epätodellinen, mutta kuten muillakin sadun hahmoilla, hänellä on opetettavaa todellisille ihmisille. Ainakin itse olen oppinut häneltä paljon. Sitä alkaa nähdä selvästi, miten erilaiset vaikutukset ottavat ihmisen valtaansa, ja muuttavat ajattelua johonkin suuntaan. Miten helposti sitä erehtyy uskomaan liikaa toisten "totuuksiin", ja unohtaa omastaan jotain mitä ei pitäisi unohtaa. Toisaalta "metsän erakko" voi olla kuka tahana. Se on kuin tietynlainen initiaation aste, josta voi kohota korkeampaan ymmärrykseen tai vajota alas jatkuvaan sarkasmiin ja halveksuntaan. Siinä voi kokea muodonmuutoksia joko "rakkautta" tai "vihaa" kohti. Suuntaansahan kannattaa ja joutuu muutenkin tarkistella koko ajan. Harhailukaan ei ole vaarallista, ennenkuin se on. Äärimmäisen vihan kautta voi oikeasti tietää, mitä viha on, ja silloin on paremmat valmiudet ymmärtää myös muita. Mihin tietoansa sitten käyttää, se on kiinni näistä muodonmuutoksista. Unabomber edustaa tosimaailman vihaista erakkoa nykypäivänä, varhaisempi (ja ylivoimaisesti eniten mainittu) esimerkki on tietenkin nuori Hitler. Epäonnistuneeksi leimattu, hyljeksitty taiteilija ajelehtii juurettomana ja päämäärättömänä, täynnä vihaa yhteiskuntaa kohtaan. Wienin kaduilla vaeltava nuhjuinen, rahaton pummi muuntui joksikin muuksi muodoltaan. Wolframin Parzivalin viisas ja vanha erakko Trevrizent on myyttinen hyvyyden puolestapuhuja. Kuin se omatunnon ääni, joka ihmisessä silloin tällöin avaa uusia ovia ja puhdistaa sisäisiä näkymiä. Mutta olen kuullut sanottavan myös: we have all become hermits like Trevrizent. Sillä on tarkoitettu, että tärkeintä olisi nyt oppia tekemään yhteistyötä. Erillistymisen tultua tutuksi olisi jälleen päästävä yhteyksien luomiseen. Se on samalla kaikkein vaikeinta, minkä varmasti jokainen voi omalta osaltaan vahvistaa todeksi. "Yhteisöllisyys" on taikasana, jonka todellisen arvon määrää sen sisäinen, henkinen laatu. Toistan vielä kerran, että on olemassa hyvää ja huonoa yhteisöllisyyttä, ja näistä jälkimmäinen johdattelee ihmisiä "huonoille teille" (eihän se ole ennalta määrättyä, mutta on suurempi houkutus vajota alaspäin). Hyvä yhteisöllisyys saa aikaan jotain muuta. Ja vaikutukset näkyvät vasta myöhemmin. Siksi niitä ei ole helppo huomata. Ehkä on tosiaan olemassa sellainenkin voima, joka
"hyvää tahtoo, mutta aikaan saa vain pahaa". Rakkaudesta
ja harmoniasta mesoaminen on kaikkein varmin keino lisätä vihaa
ja riitasointuja, eikä pelkästään paikkansa maailmassa
menettäneiden nuorten tai vähän vanhempienkin keskuudessa.
Kun tämän tajuaa, alkaa ehkä vähän kerrassaan
oppia käsittelemään aihetta niin, että valitsee sanansa
paremmin suhteessa tuntoihin, omiin ja muidenkin. Puhe rakkaudesta ja
rakkaus itse, mitä eroa tai yhteistä niillä milloinkin
on. Ja milloin on paljon puhetta tyhjästä, siitä puhe mistä
puute. Niin usein tietynlaiset aihepiirit saavat monille aikaan lähinnä
inhonväristyksiä. Se ei ole asioiden itsensä syy, vaan
niiden, jotka sortuvat pelkkään sanahelinään. Metsän
erakon tunteva tietää tämän.
|